Miten tutkijoita arvioidaan?
Tieteessä sekä tutkimusta että tutkijoita arvioidaan tarkasti ja monin eri tavoin. Tavoitteena on varmistaa, että tutkimustyö on laadukasta, mutta arviointiin liittyy myös haasteita.
Tutkijoita arvioidaan esimerkiksi silloin kun he hakevat rahoitusta tutkimukselleen, pyrkivät julkaisemaan tutkimuksensa tuloksia tieteellisissä julkaisuissa, tai kun he hakevat töitä korkeakoulusta. Tutkijoita ja heidän tekemäänsä työtä siis arvioidaan jatkuvasti, mutta sen lisäksi tutkijat toimivat myös arvioijina toistensa työlle.
Tutkijoiden arviointi liittyy siihen, miten tiede toimii. Tiede etenee pienin askelin ja jokainen uusi tutkimus rakentuu aina aiemman tutkimuksen varaan. Siksi on tärkeää, että tutkimukseen voidaan luottaa. Arvioinnilla varmistetaan, että tutkijoiden tekemä työ on huolellista ja että sen tuottamat tulokset ovat ainakin niin oikeita kuin sen hetkisellä tiedolla voi olla.
Arviointia tarvitaan myös käytännön syistä. Tutkijoita on paljon, mutta rahoitusta ja työpaikkoja on rajallisesti ja jotenkin on päätettävä, kenen tutkimus saa rahoitusta ja kuka saa uuden työn tai ylennyksen.
Tutkijoita arvioidaan yleensä kahdella tavalla: laadullisesti tai määrällisesti.
Laadullinen arviointi tarkoittaa vertaisarviointia, jossa saman alan kokeneet tutkijat lukevat ja arvioivat toisten tutkijoiden tekstejä, ideoita tai tutkimuksia. Vertaisarviointia on käytetty jo 1600-luvulta asti, ja sitä pidetään edelleen parhaana tapana arvioida tutkimuksen laatua. Ajatuksena on, että arvio perustuu tutkijan tuottaman sisällön tieteelliseen laatuun. Tieteellistä laatua arvioidaan tarkastelemalla muun muassa sitä, kuinka hyvin tutkija tuntee aiheeseen liittyvää aiempaa tutkimusta, vastaako tutkimusta varten kerätty aineisto tutkimuskysymyksiin ja osaako tutkija käyttää valitsemiaan tutkimusmenetelmiä. Arvio ei siis saisi perustua esimerkiksi tutkijan ikään, sukupuoleen tai taustaan. Vertaisarvioinnin haasteena on kuitenkin se, että arvioijina toimivat ihmiset, joiden omat tiedostamattomatkin ennakkoluulot voivat vaikuttaa arvioon. Lisäksi vertaisarviointi on usein melko hidasta, sillä arvioijan tulee perehtyä materiaaliin huolellisesti.
Määrälliset eli numeroihin perustuvat arviointimenetelmät ovat toinen vaihtoehto. Niissä tutkijaa arvioidaan esimerkiksi sen mukaan, kuinka monta artikkelia hän on julkaissut tai kuinka paljon tutkimusrahoitusta hän on saanut hankittua. Silloin ajatuksena on yleensä se, että mitä enemmän julkaisuja ja rahaa, sen parempi. Tämä vaikuttaa helpon oloiselta ja selkeältä: numerot ovat kaikille samat, eikä niihin liity henkilön taustaan liittyviä ennakkoluuloja. Ongelmana kuitenkin on, että numerot voivat kuvata vain pientä osaa tutkijan työstä. Ne eivät kerro, onko tutkimus oikeasti laadukasta, merkityksellistä tai yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Lisäksi numerot suosivat kokeneempia tutkijoita, joilla on ollut enemmän aikaa julkaista ja hakea rahoitusta.
Kumpikaan arviointitapa ei siis ole täydellinen, mutta tutkijaa arvioitaessa laadullisen arvioinnin tulee aina olla ensisijainen menetelmä. Määrällisiä menetelmiä voidaan käyttää tässä tukena, sillä aivan kuten pelkät numerot, ei myöskään yksittäisen arvioijan mielipide aina kerro koko totuutta. Tavoitteena on mahdollisimman reilu arviointi, joka tukee tutkimuskulttuuria, jossa tutkijat voivat keskittyä tekemään tärkeää ja laadukasta työtä sen sijaan, että he murehtisivat liikaa pisteistä tai yksittäisten arvioijien näkemyksistä. Tutkijat ovat toistensa työn arvioijina tärkeässä roolissa paremman tutkimuskulttuurin rakentamisessa.