Miten sosiaalityöntekijät perustelevat tilapäisasumisen myöntämistä asunnottomille nuorille?
Suomessa asuntoa pidetään perusoikeutena, mutta kaikki asunnottomat nuoret eivät saa tarvitsemaansa tukea. Tutkijat tarkastelivat, miten sosiaalityöntekijät perustelevat tilapäisasumisen myöntämistä nuorille.
Johdanto
Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa elää vahvana käsitys, että yhteiskunnan turvaverkot auttavat kaikkia, jotka tarvitsevat tukea.1 Suomi tunnetaan myös kansainvälisesti niin sanotusta Asunto ensin -mallista. Mallin lähtökohtana on ajatus, että oma koti on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.2 Monet asunnottomat kamppailevat myös muiden vaikeuksien, kuten työttömyyden, päihdeongelmien tai mielenterveysongelmien kanssa. Asunto ensin -mallin perusajatus on, että jokaisella pitäisi olla oikeus asuntoon, vaikka elämäntilanteeseen liittyviä muita ongelmia ei olisi vielä ratkaistu. Mutta toteutuuko tämä käytännössä? Saavatko kaikki asunnottomat nuoret todella apua, ja miten sosiaalityöntekijät perustelevat tilapäisasumisen myöntämistä nuorelle?
Miten tutkimus tehtiin?
Tarkastelimme 112 palvelutarpeen arviointia, jotka ovat asumiseen liittyvää sosiaalityötä pääkaupunkiseudulla tekevien sosiaalityöntekijöiden laatimia asiakirjoja. Arvioinneissa kuvataan nuorten asiakkaiden elämäntilanteita ja esitetään heille erilaisia tukitoimia, kuten tilapäistä asumista.3 Tarkastelluissa asiakirjoissa sosiaalityöntekijät esittivät tilapäisasumisen myöntämistä 32:lle yli sadasta asunnottomasta nuoresta. Halusimme selvittää, mikä nuorten tilanteissa oli ratkaisevaa ja miten sosiaalityöntekijät perustelivat tilapäisasumisen myöntämistä juuri näille 32 nuorelle. Tutkimuksessa ei vertailtu niitä nuoria, joille asunnon myöntämistä esitettiin ja niitä, joille ei. Sen sijaan huomio kohdistui siihen, millä perusteilla sosiaalityöntekijät esittivät tilapäistä asumista juuri tietyille nuorille. Keskittyminen myönteisiin esityksiin rajasi myös tutkimusaineistoa, mikä teki siitä helpommin hallittavan.
Valitettavasti asunnottomia on enemmän kuin tarjolla olevia asuntoja.4 Koska tilapäisasumista ei voida myöntää kaikille asunnottomille, sosiaalityöntekijöiden on päätettävä, keitä autetaan ensisijaisesti. Tutkimuksessa pyritään teorioiden avulla ymmärtämään ja selittämään todellisuutta. Ansaitsevuusteoriaa (deservingness), eli teorioita siitä, kenen katsotaan ansaitsevan yhteiskunnan apua, voidaan hyödyntää tarkasteltaessa sitä, miten sosiaalityöntekijät perustelevat kenelle apua myönnetään ja kenelle ei. Teorioissa huomio kiinnittyy usein esimerkiksi siihen, miten asiakas on pitänyt huolta itsestään, kuinka hyvä elämänhallinta hänellä on, millainen asenne hänellä on tai kuinka vakava ja kiireellinen hänen tilanteensa on.5 Palvelutarvetta arvioidessaan sosiaalityöntekijät käyttävät ammatillista harkintavaltaansa ja perustelevat asiakirjoissa, miksi tietyn asiakkaan tulisi saada tukea. Tämän jälkeen heidän esityksensä käsitellään erillisessä työryhmässä, joka arvioi sosiaalityöntekijöiden laatimat arviot.
Aineiston analyysissa käytimme abduktiivista sisällönanalyysia.6 Kävimme asiakirjojen tekstit huolellisesti läpi ja merkitsimme erityyppiset vastaukset eli koodasimme aineiston. Tämän jälkeen hyödynsimme ansaitsevuusteorioita eräänlaisina linsseinä tulkitessamme aineistoa. Luimme asiakirjat uudelleen ja ryhmittelimme koodatun aineiston eri kategorioihin teorioiden mukaisesti. Pyrimme analysoimaan aineistoa mahdollisimman objektiivisesti, vaikka tutkijan omat tulkinnat näkyvät väistämättä jossain määrin tutkimuksen tuloksissa.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Analyysissamme kävi ilmi, että sosiaalityöntekijät perustelivat tilapäisen asumisen myöntämistä pääasiassa neljällä tavalla.
Ensimmäinen perustelu painottui tulevaisuuteen ja lopputulokseen. Tällöin sosiaalityöntekijä kuvasi, mitä nuori voisi saavuttaa saadessaan asunnon. Kyse saattoi olla esimerkiksi päihteettömänä pysymisestä tai opintojen loppuun saattamisesta. Perustelujen taustalla oli ajatus, että nuoren tukeminen on kannattava sijoitus myös yhteiskunnan näkökulmasta, koska se voi pitkällä aikavälillä johtaa vakaampaan elämäntilanteeseen. Näissä tapauksissa nuori kuvattiin usein tunnolliseksi, motivoituneeksi ja valmiiksi opiskelemaan tai tekemään töitä, kunhan hänellä olisi turvallinen paikka asua.
Toinen perustelu liittyi vaikeisiin elämäntilanteisiin, ja se oli aineistossamme yleisin. Tällöin huomio kohdistui nuoren tämänhetkisen elämäntilanteen vaikeuteen. Taustalla saattoi olla vakava fyysinen tai psyykkinen sairaus, raskaus, päihdeongelma tai tukiverkoston puuttuminen kokonaan. Sosiaalityöntekijät korostivat nuoren äärimmäistä haavoittuvuutta perusteena tilapäisen asumisen myöntämiselle. Toisin kuin ensimmäisessä perustelutavassa, tavoitteena ei ensisijaisesti ollut parempi tulevaisuus, vaan akuutin kärsimyksen lievittäminen.
Kolmannessa perustelussa huomio kiinnittyi palvelujärjestelmän puutteisiin yksittäisen nuoren sijaan. Sosiaalityöntekijät kuvasivat tilanteita, joissa byrokratia, pitkät jonot palveluihin ja asuntoihin tai viranomaisten heikosti toimiva yhteistyö olivat estäneet nuorta saamasta tarvitsemaansa apua. Tilapäistä asumista perusteltiin tällöin hyvityksenä siitä, että hyvinvointijärjestelmä on toisaalla jättänyt nuoren ilman tarvitsemaansa apua.
Neljättä perustelua kutsumme epämääräiseksi argumentoinniksi. Näissä tapauksissa sosiaalityöntekijöiden perustelut jäivät yleiselle tasolle ja sisälsivät runsaasti ammattikieltä. Asiakirjoissa saatettiin esimerkiksi todeta, että nuori ”tarvitsee tukea kaikilla elämänalueilla” tai että hänen tilanteensa pitää ”vakauttaa”. Ei kuitenkaan kerrottu, millaisista konkreettisista ongelmista on kyse tai miten tilapäinen asuminen auttaisi niiden ratkaisemisessa. Näissä tapauksissa vaikutti siltä, että sosiaalityöntekijät hoitivat muodollisesti katsoen työnsä, mutta eivät onnistuneet antamaan riittäviä perusteluja toimikunnalle, miksi nuorelle tulisi myöntää tilapäisasumista.
Tutkimuksen tulokset tuovat esiin paradoksin suomalaisessa asunnottomien tukijärjestelmässä. Yhtäältä puhumme ylpeästi Asunto ensin -mallista ja asumisesta kaikkien oikeutena. Toisaalta tutkimuksemme osoittaa, että niukkojen resurssien vuoksi oikeus asumiseen on käytännössä ehdollinen. Kaikki asunnottomat nuoret eivät saa tarvitsemaansa apua. Ei riitä, että sosiaalityöntekijä toteaa nuoren tarvitsevan apua, vaan hänen on myös pystyttävä vakuuttavasti perustelemaan, miksi apua tulisi myöntää joko kaikkein kiireellisimmässä avuntarpeessa oleville nuorille tai niille, joilla on parhaat edellytykset onnistua pitkällä aikavälillä.
Myös se herättää kysymyksiä, että yli sadasta nuoresta vain 32:lle esitettiin tilapäistä asumista. Kun yli 80 nuorta jäi ilman suositusta, arvioimme, että ainakin osa heistä olisi voinut hyötyä perusteellisemmasta tilanteen selvittämisestä ja vahvemmasta tuesta. Turvallisen yösijan puuttuminen ei ole vähäpätöinen asia. Vaikka useimmat ilman tilapäistä asumista jääneet nuoret voivat yöpyä hätämajoituksessa, ei niitä aina koeta turvallisuutta tai jatkuvuutta tarjoaviksi paikoiksi. Hätämajoitusta kuvataan usein levottomaksi, eikä siellä yleensä voi oleskella päivisin.
Lopuksi
Tutkimuksemme rajoituksia tarkasteltaessa on syytä huomata, että analysoimamme asiakasasiakirjat muodostavat monimutkaisen tutkimusaineiston, johon vaikuttavat sekä erilaiset rakenteelliset puitteet että nuorten asunnottomien asioita käsitelleet sosiaalityöntekijät. Rakenteellisilla puitteilla tarkoitamme tässä yhteydessä lomakepohjaa, jonka sosiaalityöntekijät täyttävät kuvatessaan asiakkaiden elämäntilannetta. Lomake määrittelee, mistä asioista asiakirjoissa raportoidaan, ja lisäksi asiakasasiakirjoihin tallentuvat vain ne osat asiakastapaamisista, jotka sosiaalityöntekijät ovat päättäneet dokumentoida. Tutkimusaineistomme ei siis anna täydellistä kuvaa todellisuudesta, vaan kuvaa vain valikoituja osia siitä. Lisäksi tämä artikkeli perustuu vain osaan alkuperäisestä tutkimusaineistosta. Emme myöskään voi väittää, että tarkastelemamme asiakirjat olisivat edustava kuva siitä, miten kaikkien asunnottomien nuorten asioita käsitellään.
Näistä rajoituksista huolimatta on sosiaalityön dokumentaatiota tärkeää tutkia. Samalla olisi hyödyllistä kehittää menetelmiä, joiden avulla dokumentaatiota voitaisiin arvioida nykyistä systemaattisemmin. Sosiaalihuollon taloudelliset resurssit ovat nykyään vielä niukemmat kuin tutkimusta tehdessämme, ja säästötoimet johtavat usein palvelujen heikkenemiseen. Siksi on tärkeää varmistaa, että palvelutarpeen arvioinnit tehdään huolellisesti ja että asunnottomien nuorten erilaiset elämäntilanteet ja tarpeet otetaan niissä huomioon. Palvelutarpeen arvioinnit eivät ole pelkkää paperien pyörittelyä. Se, miten niissä tehdyt johtopäätökset perustellaan, vaikuttaa hyvin konkreettisesti siihen, millaista apua asunnoton nuori saa.