Mitä on perustutkimus?
Tiede jaotellaan yleensä perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen. Molempia tarvitaan tieteen ja yhteiskunnan kehittymiseksi. Perustutkimus on kuitenkin tärkeää myös tieteen vapauden kannalta.
Nobel-palkittu biokemisti A. I. Virtanen piti vuonna 1946 puheen, jossa hän jaotteli tieteellisen tutkimuksen perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen. Perustutkimuksen hän totesi olevan tutkimusta, jonka ”tarkoituksena on selvittää luonnonilmiöitä ilman mitään ajatusta tulosten soveltamisesta käytäntöön”. Soveltavan tutkimuksen hän sanoi tähtäävän ”käytännöllisessä elämässä esiintyvien probleemien ratkaisuun”.
Virtasen jaottelu oli uusi. Aiemmin oli puhuttu puhtaasta tieteestä perustutkimuksen sijaan. Muutoksen taustalla oli hiljattain päättynyt toinen maailmansota. Sen aikana oli kehitetty fysiikan sovelluksia, kuten tutka ja atomipommi. Ne perustuivat fysiikan alan murrokseen, joka oli tapahtunut edeltävinä vuosikymmeninä muun muassa Albert Einsteinin kehittämän suhteellisuusteorian myötä.
Virtasen omalla biokemian alalla oli käynyt samoin. Teoreettinen ymmärrys molekyylien toiminnasta auttoi Virtasta kehittämään lehmien maidontuotantoa parantavan AIV-rehun, josta hän sai Nobelin. Nämä esimerkit osoittivat, että tieteellistä tutkimusta kannatti rahoittaa pitkäjänteisesti. Tutkimustyö, jota ei ollut tarkoitus soveltaa suoraan käytäntöön, edisti teknologian kehitystä pitkällä aikavälillä. Sanana perustutkimus kiteytti tämän paremmin kuin puhdas tiede.
Perustutkimus tarkoittaa pitkälti samaa kuin vapaa tutkimus. Tutkijat päättävät itse, mitä tutkivat. Heidän tavoitteenaan on tieteen edistyminen. Soveltavassa tutkimuksessa on usein jokin yritysten tai yhteiskunnan tarpeisiin liittyvä tavoite, vaikkapa jonkin uuden materiaalin tai valmistusmenetelmän kehittäminen. Soveltamista on myös esimerkiksi uuden lääkkeen kehittäminen. Perustutkimusta rahoittavat erityisesti valtio ja yleishyödylliset säätiöt. Ne rahoittavat myös soveltavaa tutkimusta, mutta yleensä yhteistyössä yritysten kanssa. Lisäksi yrityksissä tehdään tuotekehitystä, jota ei lasketa tutkimukseksi. Yhdessä näitä kaikkia kutsutaan lyhenteellä TKI eli tutkimus, kehittäminen ja innovaatiot.
Perus–soveltava-jaottelu liittyy kysymykseen siitä, mitä hyötyä tieteestä on. Julkisessa keskustelussa hyöty typistyy usein teknologian kehitykseen ja suoraan taloudelliseen hyötyyn. Tällainen keskustelu jättää varsinkin ihmistieteet eli humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat usein hieman sivuraiteelle.
Ihmistieteiden hyödyllisyys ei yleensä perustu teknologisiin innovaatioihin. Sen sijaan ne vaikuttavat siihen, miten ajattelemme, mitä sanoja ja käsitteitä käytämme, ja miten järjestämme yhteiskuntamme. Suomessa humanististen tieteiden hyöty näkyy esimerkiksi siinä, että niiden ansiosta suomen kielestä saatiin 1800-luvun lopulla koulutuksen, tieteen ja viranomaistoiminnan pääkieli. Yhteiskuntatieteiden avulla puolestaan rakennettiin hyvinvointiyhteiskunta toisen maailmansodan jälkeen. Tällä hetkellä ihmistieteet pohtivat esimerkiksi sitä, miten sopeutamme yhteiskuntamme väestön ikääntymiseen ja ympäristökriisiin.
Tieteessä on vuosisatojen ajan ollut kaksi puolta. Yhtäältä on tieteen itsensä kehittyminen sen omilla ehdoilla. Tämä edellyttää tutkimuksen ja ajattelun vapautta. Tutkimusta ei voida ohjailla ulkopuolelta, jos aidosti halutaan saada aikaan uutta tietoa. Toisaalta tutkijat ovat aina osa laajempaa yhteiskuntaa, johon tiede vaikuttaa monin tavoin. Tieteen rahoituksesta päättävät tahot ohjaavat omalta osaltaan tiedettä hyödyllisenä pitämäänsä suuntaan. Jaottelu perus- ja soveltavaan tutkimukseen on yksi tapa jakaa vastuuta: kuka rahoittaa pitkäjänteistä ja vapaampaa tutkimusta, kuka puolestaan lyhyen aikavälin sovelluksiin liittyvää tutkimusta.