Kuka tutkimuksen maksaa?

Harva asia tässä maailmassa on ilmaista – ei myöskään tutkimuksen tekeminen. Mistä tutkijat saavat palkkansa ja mihin kaikkeen muuhun rahaa tieteentekemisessä kuluu? Kirjoituksessa uskonnonfilosofian professori avaa tutkimusrahoituksen kiemuroita.

Tieteellinen tutkimus, kuten mikä tahansa ihmisen toiminta, tarvitsee riittävät taloudelliset voimavarat. Jotta yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa työskentelevät tutkijat ja opettajat – esimerkiksi professorit, yliopistonlehtorit, apulaisprofessorit ja erilaisissa hankkeissa toimivat yliopistotutkijat, akatemiatutkijat, tutkijatohtorit ja väitöskirjatutkijat – voisivat tehdä työtään, jonkun on maksettava heille palkkaa ja järjestettävä työn ulkoiset puitteet, kuten työtilat ja -välineet. Eri tieteenaloilla tarvitaan vaihtelevasti tutkimusresursseja, kuten laboratorioita, materiaaleja ja avustavaa henkilökuntaa. Pääasiassa kirjallisten lähteiden äärellä tapahtuvaa humanistista tutkimusta voidaan tehdä halvemmalla kuin esimerkiksi lääketieteellistä, mutta arkistojen ja kirjastojenkin ylläpitäminen vaatii rahaa.

Suomessa ja useimmissa muissa Euroopan maissa valtio – eli veronmaksajat – kantaa päävastuun tutkimuksen rahoittamisesta. Yliopistot saavat perusrahoituksensa valtion budjetista opetus- ja kulttuuriministeriön melko monimutkaisen rahoitusmallin mukaisesti. Monilla aloilla pelkän perusrahoituksen varassa on kuitenkin vaikeaa tehdä kovin laadukasta tutkimusta. Humanistisissa tieteissä tämä jossakin määrin onnistuu: esimerkiksi yliopistossa työskentelevä humanistiprofessori voi kirjoittaa tieteelliset työnsä pääosin yksin, eikä hänen ole pakko kerätä ympärilleen tutkimusryhmää. Toisaalta nykyään humanistis-yhteiskuntatieteellisilläkin aloilla tehdään yhä enemmän ryhmätyötä. Selvää on, ettei luonnontieteissä voida harjoittaa tutkimusta juuri lainkaan ilman suuria tutkimusryhmiä ja korkeatasoisia laboratorioita.

Tutkimusresurssien hankkimiseksi miltei kaikilla aloilla joudutaankin vakinaiselle tutkimushenkilöstölle perusrahoituksesta maksettavan palkan lisäksi hakemaan ulkopuolista tutkimusrahoitusta, jonka turvin voidaan esimerkiksi palkata määräaikaisia tutkijoita toteuttamaan jonkin tietyn tutkimushankkeen sekä kattaa tutkijoiden konferenssi- ja muista tutkimustyöhön liittyvistä matkoista aiheutuvia kuluja. Suomen kaltaisissa maissa suurin osa ulkopuolisestakin rahoituksesta tulee kuitenkin valtion pussista. Suomen Akatemia, nykyisin englanninkieliseltä nimeltään Research Council of Finland, on valtion virasto, jonka keskeisimpiä tehtäviä on tutkimusrahoituksen jakaminen hakemusten tiukan kansainvälisen vertaisarvioinnin perusteella. Vain parhaiksi arvioidut tutkijat ja hankkeet – usein esimerkiksi noin 10-15 prosenttia hakijoista – saavat ankarasti kilpailtua Akatemian rahoitusta.

Kuka rahoituksesta päättää?

Tutkimusrahoituksen myöntämisestä päättävät Akatemian tieteelliset toimikunnat sekä laajojen hankekokonaisuuksien, kuten tutkimuksen huippuyksikköjen, tapauksessa Akatemian yleisjaosto. Soveltavampien hankkeiden rahoittamiseen puolestaan painottuu Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto, jonka ohjelmien teemat päättää valtioneuvosto. 

Veronmaksajat – suomalaisten lisäksi muutkin eurooppalaiset – kustantavat myös esimerkiksi Euroopan komission puiteohjelmista rahoitettavan tutkimuksen, jota voivat hakea tutkijat kaikkialta Euroopasta. Arvostetuimpia tutkimusrahoituksia ovat etenkin Euroopan tutkimusneuvoston (European Research Council, ERC) eri tutkijanuravaiheisiin myöntämät apurahat, joita saa yleensä vain hakijoiden muutaman prosentin kärki.

Valtion rahoituksen lisäksi suomalaisessa tutkimusjärjestelmässä merkittävässä asemassa on yksityisten säätiöiden tuki erityisesti nuorille tutkijoille. Moni väitöskirjatutkija ja aloittava postdoc eli väitöksen jälkeistä tutkimusta tekevä on saanut ratkaisevan sysäyksen tutkijanuralleen jonkin säätiön apurahan myötä. Säätiöt tekevät myös tärkeää yhteistyötä esimerkiksi rahoittamalla Säätiöiden postdoc-poolin kautta ulkomaankausille lähteviä äskettäin tohtoriksi väitelleitä tutkijoita.

Ohjaako politiikka rahoitusta?

Tieteellinen tutkimus – alasta riippumatta – on olennaisesti vapaata, kaikista tieteen ulkopuolisista tahoista riippumatonta kriittistä totuuden etsintää. Tieteen vapaus ja yliopistojen autonomia on turvattu perustuslaissa. Toisaalta jokainen tutkimus, niin perus- kuin ulkopuolisellakin rahoituksella mahdollistettu, on aina riippuvainen jostakin rahoituslähteestä. Valtion rahoittama tutkimustoiminta on kaiken valtionrahoituksen tavoin viime kädessä poliittisten päätösten ja siten äänestäjien armoilla. Onneksi suomalaisessa järjestelmässä poliittiset tahot eivät kuitenkaan tee päätöksiä itse tutkimusrahoituksen myöntämisestä eivätkä edes sen kohdentamisesta tietyille aloille. Poliittisin päätöksin ratkaistaan, paljonko yliopistolla on käytettävissä perusrahoitusta tai paljonko Suomen Akatemia voi vuodessa myöntää rahoitusta tutkimushankkeille, mutta päätökset rahoituksen käyttämisestä ovat tiedeyhteisön omia.

Vaarana on, että poliittisen ilmapiirin kiristyessä tutkimusinstituutioihin kohdistuu paineita joustaa tieteen vapaudesta. Tuoreena ääriesimerkkinä tästä on Yhdysvaltain nykyisen hallinnon vaatimus poistaa tutkimusrahoitushakujen teksteistä hallinnon ongelmallisina pitämiä sanoja (kuten “ilmastonmuutos”). Suomikaan ei ole ilmiölle immuuni: talvella 2025 herätti kriittistä huomiota – ja esimerkiksi tieteen akateemikkojen yksimielisen paheksunnan – hallituksen esitys muuttaa Suomen Akatemiaa koskevaa lainsäädäntöä niin, että Akatemian toiminnalta edellytettäisiin yhteensopivuutta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. On luonnollista, että valtion viraston täytyy ottaa kansallinen turvallisuus huomioon toiminnassaan, mutta vaatimus mukautumisesta kulloiseenkin politiikkaan rikkoo tutkimuksen vapauden periaatteita, joita vaikeinakin aikoina on suojeltava.

Tutkimusrahoitusjärjestelmän kehittämiseksi on jatkuvasti käytävä kriittistä tiedepoliittista keskustelua, jolla usein on tieteenfilosofisiakin ulottuvuuksia – onhan lopulta kyse siitä, mitä tutkimus inhimillisenä (ja siksi resursseja vaativana) toimintana oikeastaan on. Siksi on tärkeää, että nuoretkin tutkijat hahmottavat tutkimusrahoitusjärjestelmän perusperiaatteet, vaikka useimmiten onkin mukavampaa keskittyä itse tutkimukseen kuin rahoituksesta kilpailemiseen.