Miten suomalaisissa kouluissa arvioidaan ja miten oppilaat kokevat arvioinnin?  

Oppilaiden osaamista ja oppimista voidaan arvioida monin eri tavoin. Tutkijat selvittivät, millaista arviointia kouluissa tyypillisimmin toteutetaan sekä mitä opettajat ja oppilaat siitä ajattelevat.

Johdanto

Suomalaisten koulujen opettajat on koulutettu yliopistoissa, oppilaiden mielipiteitä kuunnellaan, työtavat ovat monipuolisia ja oppimateriaalit laadukkaita. Mutta onko myös oppimisen ja osaamisen arviointi yhtä hyvällä tolalla, ja miten ala- ja yläkoululaiset itse kokevat arvioinnin?  

Arvioinnilla tarkoitetaan erilaisia tapoja saada selville oppilaiden oppimista. Usein arviointia toteutetaan opettajan aloitteesta opetuksen jälkeen esimerkiksi kokeiden tai näyttötöiden avulla. Tätä kutsutaan summatiiviseksi arvioinniksi. Arviointia tehdään myös opiskelun ja oppimisen aikana, kun oppilaita aktivoidaan vaikkapa itse- ja vertaisarviointiin. Tätä kutsutaan formatiiviseksi arvioinniksi. 

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että oppilaat eivät ole vain arvioinnin passiivisia kohteita.¹ Oppilaiden näkemysten arvioinnista pitää näkyä ja kuulua luokkahuoneissa, ja he vaikuttavat osaltaan siihen, millaisia menetelmiä kouluissa käytetään ja miksi. Oppilaat voivat esimerkiksi vastustaa arvioinnin uudistuksia, kuten vaikkapa itsearviointimenetelmien käyttöä² tai haastaa vanhanaikaisiksi kokemiaan opettajan menetelmiä. 

Kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, opettajia neuvotaan opetussuunnitelmassa tekemään arviointia monipuolisesti. Monipuoliset menetelmät antavat enemmän tietoa oppilaiden tiedoista ja taidoista. Esimerkiksi perinteinen koetilanne mittaa oppilaan tietoja jo opituista asioista ja vaatii ajanhallintaa sekä kirjoitus- ja kielitaitoa. Toisaalta vaikkapa itsearvioinnin, vertaisarvioinnin sekä portfolioiden avulla on mahdollista saada näkyviksi sellaisia tietoja ja taitoja, joita tavanomaiset kirjalliset työt tai tunnin mittaiset kokeet eivät voi tehdä näkyväksi. 

Päivi Atjonen oli toteuttamassa Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen eli Karvin arviointihanketta vuosina 2018–2019. Siinä selvisi ensimmäistä kertaa laajemmin, millaista arviointi on käytännössä suomalaisissa peruskouluissa ja miten oppilaat ja opettajat kokevat sen.³ Tuolloin haluttiin tutkia, onko suomalainen arviointikulttuuri maineensa veroisesti kehittävää. Kehittävyydellä tarkoitetaan, ettei kouluja valvota pikkutarkasti, vaan luotetaan hyvin koulutettujen opettajien osaavan arvioida monipuolisesti oppilaidensa oppimista niin, että heidän tietotaitonsa kehittyvät. Olimme tutkimuksessamme erityisen kiinnostuneita oppilaiden arviointia koskevista mielipiteistä. Onnistunut opiskelu ja sitä tukeva monipuolinen arviointi on kahden kauppa eli opettajan ja oppilaan yhteistyötä. Yhteistyön onnistuminen edellyttää lisätietoa siitä, mitä juuri oppilaat ajattelevat arvioinnista. Siksi halusimme syventää tutkimuksellamme aiempia Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen tutkimustuloksia.⁴

Miten tutkimus tehtiin?

Vuonna 2018 koottu Karvin arviointiaineisto kattoi 289 koulua ja lukiota. Tutkimuksessamme hyödynsimme aineiston sisältämää laajaa kyselyä, johon vastasi 187 peruskoulun opettajaa ja heidän 2370 oppilastaan.  

Opettajien kyselylomakkeessa esitettiin luettelo erilaisista arviointimenetelmistä ja kysyttiin, miten usein he näitä menetelmiä käyttävät. Oppilailta puolestaan kysyttiin samoista menetelmistä, miten hyödyllisenä he pitivät niitä oman oppimisensa kannalta. 

Yhdistimme opettajien ja heidän oppilaidensa kyselyvastaukset ja analysoimme aineistoa tilastotieteellisin menetelmin. Näin pystyimme tarkastelemaan opettajien käyttämien erilaisten arviointimenetelmien mahdollista yhteyttä juuri heidän oppilaidensa käsityksiin arvioinnista. 

Analysoimme ensin, oliko opettajien käyttämien arviointimenetelmien yleisyys yhteydessä siihen, miten hyödylliseksi oppilaat kokivat arvioinnin oppimiselleen. Arvelimme, että jos opettaja käyttäisi vaikkapa itsearviointia usein, hänen oppilaansa voisivat kokea itsearvioinnin hyödyllisemmäksi kuin oppilaat, joiden opettaja ei juuri koskaan hyödyntänyt sitä. 

Teimme sen jälkeen opettajista profiileja sen pohjalta, miten he kertoivat toteuttavansa arviointia. Saman profiilin sisällä olevat opettajat arvioivat oppilaita siis samanlaisin menetelmin. 

Mitä tutkimuksessa löydettiin?

Opettajien mukaan selvästi käytetyin arviointimenetelmä olivat perinteiset kokeet, joissa oppilailla ei saa olla mukanaan muistiinpanoja tai aineistoja. Muita arviointimenetelmiä käytettiin huomattavasti vähemmän. Seuraavaksi suosituimmat menetelmät olivat itsearviointi sekä kirjalliset työt ja esseet. Portfolioita käytettiin kaikista harvimmin. Oppilaat kokivat perinteiset kokeet hyödyllisimmäksi arviointimenetelmäksi, joskaan yhtäkään arviointimenetelmää ei pidetty erityisen hyödyllisenä oppimisen kannalta. 

Saimme selville, että opettajien käyttämien arviointimenetelmien ja oppilaiden kokeman arviointimenetelmien hyödyn välillä oli yhteys, joskaan se ei ollut kovin vahva. Eniten käytetyt arviointimenetelmät, erityisesti yksin tehtävät kokeet sekä aineistokokeet, olivat oppilaiden mielestä kaikista hyödyllisimpiä oppimisen kannalta. 

Seuraavaksi tarkastelimme, löytyisikö opettajista heidän vastaustensa perusteella erilaisia arvioijatyyppejä eli profiileja. Profiileja löytyi kolme. 

1. Monipuoliset arvioitsijat (35/187 opettajaa). Nämä opettajat raportoivat käyttävänsä laajasti erilaisia arviointimenetelmiä. 
2. Keskitien kulkijat (69/187 opettajaa). Nämä opettajat raportoivat käyttävänsä selvästi eniten yksilökokeita, mutta myös monia muita arvioinnin keinoja. Nämä olivat usein kielten opettajia. 
3. Koeintoilijat (83/187 opettajaa). Nämä opettajat raportoivat käyttävänsä lähinnä yksilökokeita arvioinnissaan. Nämä opettajat opettivat usein luonnontieteellisiä oppiaineita. 

Jokaisessa profiilissa yksilökokeet olivat käytetyin arviointimenetelmä. 

Oppilaat raportoivat, että arviointi ei liiemmin hyödyttänyt heidän oppimistaan. He kokivat kyllä, että opettaja auttoi heitä ymmärtämään ja korjaamaan virheitään ja myös kannusti arvioinnin avulla, mikä on koulutyötä ajatellen hyvä tulos. 

Kyselylomakkeella kysyttiin, aiheuttaako arviointi stressiä tai ahdistusta oppilaissa. Vastaus oli selkeä: ei juurikaan. Oppilaiden mielestä arviointia ei ole liikaa eivätkä arviointitilanteet ole ahdistavia. Kaikissa maissa oppilaat eivät suhtaudu arviointiin näin rennosti. Monissa maissa arviointikulttuuri on kontrolloivampi ja vähemmän kehittävä kuin Suomessa. Näin on erityisesti niissä maissa, joissa koulua leimaa loppukokeiden vuoksi vahva kilpailun kulttuuri. 

Oletimme löytävämme oppilaiden mielipiteistä eroja sen mukaan, mihin edellä esitellystä kolmesta opettajaprofiilista heidän opettajansa sattuisi kuulumaan. Esimerkiksi jos opettajan käyttämä arviointi olisi muita monipuolisempaa, se voisi näkyä myös oppilaiden kokemuksissa. Näin ei ollut, vaan kaikkien oppilaiden kokemukset arvioinnista olivat jokseenkin samanlaisia.  

Kyselyn perusteella suomalaisen peruskoulun arviointi ei siis ole erityisen monipuolista. Toisaalta oppilaat eivät myöskään nähneet arvioinnin olevan erityisen tärkeää heidän oppimisensa kannalta.

Lopuksi

Tutkimusaineistomme antaa varsin koekeskeisen kuvan arviointikulttuurista. Vaikka koulukokeet ja niihin valmistautuminen opettavat tärkeitä taitoja, yhdellä menetelmällä saa esiin vain yhdenlaista osaamista. Se ei ole oppilaiden erilaisuus huomioon ottaen kovin reilua. Tutkimuksemme kertoo suomalaisen arviointikulttuurin olevan yhtäältä konservatiivinen ja koepainotteinen ja toisaalta rento, koska kokeisiin ei liity samanlaista stressiä ja kilpailua kuin monissa muissa maissa. 

Tutkimustulostemme ja opetussuunnitelman ihanteiden välillä on selvä ero: monipuolisuuden sijasta arviointi onkin yksipuolista. Vaikka peruskouluamme pidetään maailmalla usein edistyksellisenä, luokkahuoneissa käytetyt arviointimenetelmät eivät ole välttämättä muuttuneet pitkään aikaan. 

Onko yksipuolisessa arvioinnissa sitten jotain väärää? Yksipuolisuus voi kertoa siitä, että Suomessa käytetään kokeita, koska niin on koulussa tehty vuosisatojen ajan. Se voi kieliä myös opettajien kasvavasta työtaakasta sekä koulujärjestelmän yksilökeskeisyydestä, jolloin yhteisölliset tai yhteistyöhön perustuvat arviointimenetelmät jäävät paitsioon. Arvioinnin suhteellinen yksipuolisuus voi johtaa siihen, että kaikki oppilaat eivät pääse näyttämään parastaan. Toisaalta kokeet voidaan nähdä myös reiluna ja puolueettomana tapana tehdä oppilaiden osaamista näkyväksi.  

Vaikka meillä oli runsas tutkimusaineisto, emme pysty antamaan täsmävastauksia vaikkapa kysymykseen, miksi tällaisia tuloksia löytyi. Siihen tarvitaan laadullista tutkimusta, eli vaikkapa haastatteluja tai havainnointia kouluissa, valottamaan miten arviointi toteutuu käytännössä oppilaiden ja opettajien yhteistoiminnassa. 

Pidämme ensiarvoisen tärkeänä, että lasten ja nuorten kokemuksia ja käsityksiä kuunneltaisiin entistä enemmän arviointia kehitettäessä.  

1. Adie ym. 2018. ↩︎
2. Nieminen ja Lahdenperä 2024. ↩︎
3. Atjonen ym. 2019. ↩︎
4. Tässä kuvattu tutkimus julkaistiin ”The Curriculum Journal” -nimisessä britannialaisessa tieteellisessä lehdessä. Lehden toimitus valitsi sen koko vuoden 2025 parhaaksi artikkeliksi, koska siinä oli hyvä aineisto ja pätevä analysointimenetelmä, ja se lisäsi tärkeää tietoa opetussuunnitelmien kehittämiseksi. ↩︎