Mitä kansanlaulut ja runot kertovat 1800-luvun nuorten ilosta?
Rekilaulut ovat nuorten suosimia riimillisiä kansanlauluja 1800-luvulta, ja moni niistä on säilynyt arkistossa. Tutkija etsi niistä ja ajan runoudesta mainintoja ilosta.
Johdanto
Esiintyykö 1800-luvun runoudessa ja kansanlauluissa mainintoja ilosta? Ja jos esiintyy, niin minkälaisissa tilanteissa ihmiset sitä tunsivat? Näihin kysymyksiin etsin tutkimuksessani vastauksia.
Olen ollut pitkään kiinnostunut 1800-luvusta, sillä silloin saivat alkunsa näkemykset siitä, minkälaisia suomalaiset ovat tunnekäyttäytymiseltään ja millaista suomenkielisen kirjallisuuden tulisi olla. Myös kansanperinteen pohjalta kootut Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät tuolloin.
1800-luvulla ajateltiin, että suomen kielellä kirjoitetun kirjallisuuden avulla pystyttäisiin pönkittämään käsitystä omasta ja arvokkaasta kulttuurista, joka olisi oikeutettu omaan valtioon ja itsenäisyyteen. Suomi oli tuolloin osa Venäjää ja oli ollut sitä ennen osa Ruotsia. Kirjallisuudella olikin tärkeä rooli siinä, että Suomesta tuli itsenäinen valtio. Myös kaunokirjallisuus oli keskeistä, kun rakennettiin käsityksiä suomalaisesta kulttuurista ja suomalaisille ominaisista tunteista.1
Sivistyneistö, eli koulutetut ihmiset, joilla oli valtaa, pyrki 1800-luvulla määrittelemään, millaista suomalaisuus on. He pitivät surua arvokkaana ja kauniina tunteena. Ajatukset siitä, minkälaista kansa on luonteeltaan, olivat myös keskeisiä, sillä se linkittyi käsityksiin koko suomalaisuuden olemuksesta. Kansalla tarkoitetaan tässä yhteydessä maaseudulla asuvaa väestöä. Sivistyneistön piirissä haluttiin nähdä kansa nöyränä ja surumielisenä, mikä johti esimerkiksi siihen, että surullisia kansanlauluja ihailtiin kovasti,2 eikä muunlaisiin kansanlauluihin kiinnitetty samalla lailla huomiota.
Artikkelini on osa laajempaa tutkimusta, jossa olen tutkinut suomenkielisen runouden yhteyksiä rekilauluihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Olen ollut kiinnostunut esimerkiksi rekilaulujen ja runojen tekstienvälisistä eli intertekstuaalisista suhteista. Tutustuessani tutkimusteni yhteydessä arkistoissa oleviin rekilauluihin, joita ihmiset aikoinaan lauloivat, olin huomannut, että niissä lauletaan paljon muistakin tunteista kuin surusta. Halusin tutkia asiaa tarkemmin ja tarkastella surun vastapainoksi sitä, lauletaanko ja kirjoitetaanko aineistoissa ollenkaan ilosta.
Tunteita ja kirjallisuutta käsittelevien tutkimusten mukaan kirjallisten, kirjoitettujen lähteiden avulla voidaan päästä käsiksi siihen, minkälaisia tunteita menneisyyden ihmiset tunsivat.3 Kirjallisuuden ja rekilaulujen avulla voikin siis päästä aikamatkalle menneisyyteen. Ryhdyin lukemaan 1800-luvulta peräisin olevia tekstejä, sekä runoja että rekilaulujen sanoituksia, jotta saisin selville, esiintyykö tunnesana (Tuovila 2005) ”ilo” niissä, ja jos esiintyy, niin minkälaisissa yhteyksissä.
Miten tutkimus tehtiin?
Tutkin artikkelissani 1800-luvun rekilauluja sekä Kyösti Larsonin runoja kirjasta Kylän lauluja (1898). Toisen polven suomalainen, kirjailija Larin-Kyösti eli Karl Gustaf Larson (1873‒1948) oli nuorena kiinnostunut kansanlauluista ja kirjoitti niiden innoittamina runoja. Hänen runokokoelmansa olivat suosittuja ja ne möivät todella paljon. Runot muistuttivat jopa siinä määrin kansanlauluja, että kun monet ajan merkittävät säveltäjät sävelsivät niitä lauluiksi, useat luulivat lauluja aidoiksi kansanlauluiksi.
Larin-Kyösti oli ruotsinkielisten maahanmuuttajien lapsi, joka ei osannut suomen kieltä vielä kovinkaan hyvin mennessään kouluun. Larin-Kyösti kuitenkin oppi kielen niin hyvin, että hän kirjoitti suuret määrät kirjoja suomeksi ja hänestä tuli tunnettu kirjailija, aikansa julkkis. Käytän tässä hänestä nimeä Kyösti Larson, koska hän kirjoitti sillä nimellä runokirjan, jota tutkin.
Rekilaulut, joihin Larsonin runot viittaavat, olivat omana aikanaan ja pitkään myöhemminkin paheksuttua nuorten perinnettä. Sitä ei 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa pidetty niin tärkeänä kuin vanhaa kalevalamittaista perinnettä, josta Elias Lönnrot oli koostanut Kalevalankin. Rekilauluissa laulettiin paljon rakkaudesta ja heileistä, eli tyttö- tai poikaystävistä. Rekilauluissa riimi oli tärkeässä roolissa, ja laulut olivat toisinaan yhtä sanoilla leikittelyä, tai ilottelua.
Huomasin jossain vaiheessa, että kaikki analysoimani tekstit liittyivät itse asiassa nuorten tai nuorten aikuisten elämään, eli tutkimuksestani tulikin tutkimus juuri heidän ikäistensä tunteista. Arkistoon kerättyjä rekilauluja olivat laulaneet sekä naiset että miehet.
Luin Larsonin runokirjaa sekä fyysisesti kirjastossa, että sähköisesti verkossa. Verkossa olevasta kirjasta oli kätevää tehdä sanahakuja sanalle ”ilo”. Rajasin ilolle läheiset sanat, kuten esimerkiksi ”onni” ja ”riemu”, tutkimukseni ulkopuolelle. Tunnetutkimuksessa on esitetty, että vaikka onni ja ilo liittyvät toisiinsa, ne ovat kuitenkin erilaisia tunteita.4 Tutkimukseni rajaamisen kannalta oli myös järkevää keskittyä vain yhden tunnesanan tarkasteluun. Tieteellisen artikkelin pituus on tarkasti määritelty ja siksi tutkija joutuu usein jättämään kiinnostaviakin asioita pois.
Vanhoja rekilauluja kävin tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa Helsingin keskustassa. Vuonna 1831 perustetun SKS:n arkistoon on kerätty suuret määrät kulttuuriperintöä, kansanlaulujen lisäksi myös esimerkiksi satuja, vitsejä ja nuorten tekemiä sarjakuvia. Keruutoiminta jatkuu edelleen aktiivisena. 1800-luvulla ei ollut vielä teknologiaa, jolla nauhoittaa lauluja, joten laulujen sanat ovat säilyneet meidän päiviimme asti vain kirjoitetussa muodossa. Arkistossa on paljon puisia kortistolaatikoita, joissa on paperisia kortteja. Niille on kirjoitettu arkistoon talletettujen rekilaulujen sanoja. Näiden korttien avulla saa käsitystä siitä, minkälaisia lauluja arkistossa oikein on. Kortistoon on koottu lauluja alkusanojen ja teemojen mukaan (ks. Kuva 1). Kortistoja läpi käydessäni selvisi, että sekä teemoittain että alkusanojen mukaan lajitelluissa lauluissa esiintyi sana ”ilo”.
Mietin myös tutkimukseni alussa, mitä ilolla oikeastaan tarkoitetaan, minkälaista tunnetta tällä sanalla kuvataan? Tunnetutkimuksessa ilo on määritelty mielessä tunnetuksi riemuksi hyvistä asioista, jotka tapahtuvat tai ovat tapahtumaisillaan,5 ja pidin tätä määritelmää pätevänä myös omassa tutkimuksessani. Aiemmassa tutkimuksessa on myös otettu esiin, että ilo ei kuitenkaan aina ole vain positiivinen tunne, ja esimerkiksi vahingonilo on hyvä esimerkki tästä.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Sekä rekilauluissa että Larsonin runoissa esiintyy tunnesana ”ilo”, eli vaikka 1800-luvun kansanlaulujen ja ihmisten kokemien tunteiden osalta on aiemmin korostettu surumielisyyttä, ovat ajan ihmiset laulaneet ja kirjoittaneet myös ilosta. Aineistoissa kuvattu ilo oli nuorten iloa, ja niissä korostui vahvasti myös nuoruuden olevan elämänvaihe, jossa ilo saattaa olla usein läsnä. Havaitsin, että Larsonin runot olivat intertekstuaalisessa suhteessa rekilauluihin eli ne viittasivat rekilauluissa sanottuun. Larson kirjoittaa runoissaan ilosta paljolti samalla tavalla, kuin millaisena se oli rekilauluissa esitetty.
Sekä rekilauluissa että runoissa korostuu ajatus ilon tärkeydestä. Erään tunnetun laulun säkeet kuuluvat: ”Ei meillä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee.” Eli ilo on ihmiselämän kannalta hyvin merkityksellistä. Ja toisaalta ilo voi olla katoavaista. Kannattaa nauttia, jos ilon hetkiä tulee, oli sanoma monissa lauluissa ja runoissa.
Ilo mainitaan aineistoissani usein nuorten kohtaamisissa, joissa pääsi tekemisiin toisen sukupuolen kanssa. Lauluissa ja runoissa kuvataan esimerkiksi tanssimiseen liittyviä ilon tunteita, kuten seuraavassa Larsonin ”Koko maaliman polska” -runon (1898) säkeistössä:
Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo,
jalka ei notkusta nousekkaan,
nyt ilon kättä sa neidolle tarjo,
päivä nyt paistaa yli koko maan!
Kyseisessä runosäkeistössä on hyvin paljon arkistossa olevia rekilauluja muistuttavia säkeitä. Myös rekilauluissa sanotaan vanhuuden tulevan kuin varjo, ja että sen jälkeen jalka ei nousekaan enää niin kevyesti tanssiin kuin nuorempana.
Sekä rekilauluissa että Larsonin runoissa annetaan ääni myös sellaisille ihmisille, jotka eivät sitä välttämättä muuten saaneet 1800-luvulla. Näissä aineistoissa ilo ei kuitenkaan ollut puhdasta iloa. Runo ”Markkinatyttö” kuvaa markkinoilla laulavan orvon tytön tunteita, eli tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Ilo on tytölle vain naamio, jota hän pitää kasvoillaan viihdyttääkseen ihmisiä markkinoilla ja saadakseen rahaa, vaikka todellisuudessa onkin surullinen. Arkistossa on useita rekilauluja, joissa tämä sama ajatus ilosta laulajan naamiona toistuu. Eräs Larsonin runo kuvaa puolestaan romanipojan ulkopuolisuuden tunteita. Nuorukainen muistelee runossaan kaihoisasti lapsuuttaan, jossa iloa vielä oli. Se syntyi musiikin ja ympäröivien ihmisten kautta. Ilo siis näyttäytyy aineistoissani myös monimutkaisena tunteena nivoutuen toisinaan suruun.
Oli kiinnostavaa huomata, miten usein tunnesana ”ilo” aineistoissani esiintyi. Opin tutkimusta tehdessäni, että kansanperinteessä laulamisen ajateltiin olevan konkreettista ilon luomista: laulaja saa laulamalla aikaan iloa yhteisölleen. Tämä idea voidaan yhdistää myös Larsonin runouteen, ja taiteeseen ylipäätään: myös kirjailija tai taiteilija (tai muusikko) voi luoda iloa muille.
Lopuksi
Tutkimieni rekilaulujen ja Larsonin runojen pohjalta voidaan sanoa, että myös ilo kuului suomalaiseen tunnekulttuuriin 1800-luvun lopulla, tai ainakin nuorten elämään. Surumielisten laulujen lisäksi 1800-luvulla laulettiin siis myös ilosta. Ilo syntyi siitä, että pääsi tapaamaan muita nuoria, laulamaan tai tanssimaan yhdessä. Toisaalta suru saattoi olla ilon kumppani. Ilo näyttäytyi myös naamiona, joka peitti laulajan todelliset tunteet. Vaikka 1800-luvusta on pitkä aika, pystyin hyvin tunnistamaan samanlaisia tunteita myös tämän päivän ihmisten elämästä kuin mitä tutkimassani aineistossa esiintyi. Tutkimus muistuttikin minua siitä, että vaikka moni asia maailmassa muuttuu, ihmiset ja heidän tunteensa pysyvät ainakin jossain määrin samanlaisina.