Mitä Hävitys-romaani kertoo kouluväkivallasta?
Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja, Iida Rauman Hävitys, käsittelee kouluväkivaltaa sen kokijan näkökulmasta. Tässä artikkelissa kirjallisuudentutkija analysoi romaania tietyn kirjallisuudenlajin, todistuskirjallisuuden edustajana.
Johdanto
”[L]ässyttäköön – – opettajat lasten oikeuksista mitä lystäävät, mutta aikuiset vihasivat ja pelkäsivät lapsia”1, väittää Iida Rauman Hävitys-romaanin päähenkilö. Kirjan lukija voi yllättyä tai hämmentyä väitteestä, koska useammin ajatellaan, että aikuiset pitävät lapsista ja haluavat suojella heitä. Hävitys kyseenalaistaa tämän yleisen ajatuksen ja herättää siksi paljon tunteita lukijoissaan. Kaunokirjallisuuden lukeminen voikin olla hyvä keino herätellä ja myös muuttaa omia ennakkoluuloja ja ajatuksia.
Hävitys-romaanin päähenkilöä kiusattiin koulussa monta vuotta: hänet jätettiin porukan ulkopuolelle, häntä nimiteltiin, hänen tavaroitaan varasteltiin ja häntä kuristettiin. Kukaan aikuinen ei auttanut häntä, ja hänen oma opettajansa osallistui kiusaamiseen. Henkisen ja fyysisen väkivallan takia päähenkilö kärsii traumasta, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä vielä vuosia kiusaamisen loppumisen jälkeen. Romaanissa kertoja kuvailee trauman oireita ja muistojaan lapsuudesta. Trauma näkyy hänen elämässään esimerkiksi unettomuutena, fyysisenä kipuna, voimakkaana ahdistuksena ja toistuvina, välähdysmäisinä muistoina menneisyydestä. Kun kertoja kuvaa kouluväkivaltaa ja erityisesti koulun aikuisten roolia sen taustalla, hän kyseenalaistaa monia “totuuksia” koulukiusaamisesta ja siten todistaa huomaamatta jääneestä sorrosta. Muun muassa siksi luenkin Hävitystä todistuskirjallisuutena.
Todistuskirjallisuus tarkoittaa kirjallisuutta, jonka tarkoituksena on todistaa oikeasti tapahtuneista asioista. Esimerkiksi holokaustista on kirjoitettu paljon todistuskirjallisuutta, koska holokaustin kokeneet ovat halunneet kertoa muille ihmisille, millaista elämä keskitysleirillä oikeasti oli. Usein todistuskirjallisuuden kirjoittajalla on tarve purkaa erityislaatuisten kokemustensa aiheuttamaa yksinäisyyttä kirjoittamalla, ja hän kokee myös eettistä velvollisuutta kertoa tapahtuneista vääryyksistä, jotta sama ei tapahtuisi uudestaan.2 Näiden ominaisuuksien pohjalta tutkin, voiko Hävitystä pitää todistuskirjallisuutena.
Tässä artikkelissa minulla on kaksi tutkimuskysymystä: 1. Mistä syistä Hävitys voidaan nähdä todistuskirjallisuutena? 2. Millaisista asioista Hävitys todistaa?
Miten tutkimus tehtiin?
Tutkimuksessa analysoin Hävitys-romaania traumafiktiota koskevan tutkimuksen sekä todistuskirjallisuuden ja intersektionaalisuuden käsitteiden avulla. Traumafiktio tarkoittaa kaunokirjallisuutta, jonka aiheena ovat traumaattiset kokemukset tai muistot. Hävityksessä trauman aiheuttaja on päähenkilölle kouluaikana tapahtunut väkivalta ja hänen koulussa kohtaamansa syrjintä. Traumafiktion tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi intertekstuaalisuus eli viittaaminen muihin teksteihin, toisto ja pirstaleinen kerronta.3 Hävitys hyödyntää näitä kaikkia. Romaanissa lainataan erilaisia tekstejä ja tekstilajeja suoraan. Sen alussa ja lopussa toistuvat samanlaiset lauseet ja tilanteet. Kerronnassa kuvataan kahta eri aikatasoa, päähenkilön lapsuutta ja aikuisuutta, ja mukana ovat kahden henkilön kokemukset ja näkökulmat.
Intersektionaalisuus on väline vallan ja valtarakenteiden analyysiin. Sen tarkoituksena on havainnollistaa, miten erilaiset syrjinnän muodot vaikuttavat toisiinsa. Intersektionaalinen analyysi siis tekee näkyväksi sen, millaisia yhteisvaikutuksia esimerkiksi rasismilla ja sukupuolisyrjinnällä on, kun ennen intersektionaalista ajattelua niitä on tarkasteltu erillään tai toinen on jätetty huomiotta. Alun perin intersektionaalisuutta käytettiinkin tutkimaan erityisesti mustiin naisiin kohdistuvan sukupuolisyrjinnän ja rasismin yhteisvaikutuksia. Intersektionaalisen analyysin tavoitteena on tehdä näkyväksi syrjivät rakenteet, jotka vaikuttavat yksittäisten ihmisten kokemuksiin.4 Syrjiviä rakenteita ovat esimerkiksi juuri sukupuolisyrjintä ja rasismi, ja lisäksi esimerkiksi ableismi eli kehon toimintakyvyn rajoituksiin kohdistuva syrjintä sekä yhteiskuntaluokkaan liittyvä syrjintä. Hävitys-romaanissa tärkeimmässä roolissa on ikään liittyvä syrjintä. Intersektionaalisen analyysin avulla haluan näyttää, että ikäsyrjintään yhdistyvät myös muut tyypilliset syrjivät rakenteet − romaanissa esimerkiksi sukupuoleen ja asuinpaikkaan liittyvä syrjintä − ja että ikäsyrjintä voi olla yhtä väärin kuin esimerkiksi ihonväriin tai sukupuoleen liittyvä syrjintä.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Kuva: Milja Majanlahti
Siinä, miten Hävityksen tarina on kerrottu, on paljon todistuskertomusta muistuttavia piirteitä. Päähenkilöä kutsutaan vain kirjaimella A, kuten rikoksiin liittyvissä kuvauksissa yleensä tehdään. Tekstissä toistetaan usein ”A sanoi”, ikään kuin teksti olisi jonkun ulkopuolisen tekemä kirjallinen versio A:n kertomuksesta. Lisäksi kirjan lopussa on valokuvia tapahtumapaikoista ikään kuin lisätodisteina siitä, että kirjan tapahtumat perustuvat todellisuuteen. Myös kirjailija on kertonut, että hän käytti omia muistojaan apuna kirjoittaessaan kirjaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat tapahtuneet kirjoittajalle juuri sellaisina kuin ne kirjassa kuvataan – kyseessä on romaani, ei omaelämäkerta. Siinä siis hyödynnetään myös mielikuvitusta: tapahtumat voivat tapahtua eri järjestyksessä tai eri ihmisille, ja osa voi olla kokonaan keksittyä. Silti kirjan kuvaamat tunteet ja ajatukset todistavat asioista, joita tapahtuu oikeassa maailmassa.
Todistuskirjallisuus tasapainoilee historiallisen totuuden ja kokemuksellisen totuuden välillä. Historiallinen totuus tarkoittaa sitä, mitä isossa kuvassa tapahtui ja mitä pidetään virallisina historiallisina faktoina. Kokemuksellisella totuudella taas tarkoitan sitä, miltä asiat tuntuivat, miten ne vaikuttivat yksittäisiin ihmisiin ja miten ne muistetaan. Nämä kaksi asiaa voivat olla myös ristiriidassa keskenään, ja joskus toinen jää toisen jalkoihin. Todistuskirjallisuus kertoo asioista, jotka saattavat vaikuttaa uskomattomilta tai jotka helposti unohdetaan, mutta jotka yksittäinen ihminen on kokenut ja muistaa. Hävityksessä päähenkilö muistaa itseensä kohdistuneen väkivallan ja sen, miten opettaja lietsoi koulukiusaamista. Kaikki muut tuntuvat väittävän, että opettajat yrittävät aina estää kiusaamisen ja että kiusaaminen johtuu siitä, että kiusattu on jotenkin erilainen – että koulu on lapsille paras paikka, eikä siellä tapahtuva väkivalta ole oikeasti vaarallista tai traumatisoivaa. Mielestäni Hävityksestä tekee todistuskirjallisuutta juuri tämä: sen antama kuva koulusta ja kouluväkivallasta on niin vahvasti yleisten mielikuvien vastainen, että siitä kertomaan vaaditaan yksilö, joka näki kaiken omin silmin.
Hävityksen päähenkilön ja myös koko teoksen tärkein väite on se, että koulukiusaaminen johtuu ennen kaikkea siitä, että aikuiset sortavat lapsia. Väitettä perustellaan monilla esimerkeillä päähenkilön kouluarjesta ja myös lainauksilla muusta aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta. Päähenkilön mukaan kiusaamista koskeva tutkimus ja keskustelu pitää yllä ”halukkaan uhrin” myyttiä5: yhä uudelleen ajatellaan, että kiusattu on itse tehnyt jotakin, mikä aiheuttaa kiusaamisen. Lapsiin kohdistuvaa syrjintää tai lasten toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa ei oteta vakavasti. Aikuiset ajattelevat, että koulukiusaaminen on ikävää, mutta se johtuu vain lasten välisestä ryhmädynamiikasta ja siitä, että osa lapsista on erilaisia. Opettajalle vastaan väittävä tai opettajan toimintaa kritisoiva lapsi nähdään huonotapaisena ja ärsyttävänä, eikä kukaan muu aikuinen ajattele, että lapsi voisi olla oikeassa. Päähenkilö huomauttaa, että aikuisten välinen väkivalta ratkotaan oikeudessa, mutta lasten välillä tapahtuva väkivalta jätetään huomiotta tai korkeintaan kuitataan anteeksipyyntöön pakottamalla. Lapsia ei nähdä yksilöinä, joilla on erilaisia ominaisuuksia, vaan pelkästään edustamansa ikäryhmän jäseninä.
Ryhmän sisäisten erojen huomiotta jättäminen voi johtaa jännitteisiin ryhmän sisällä – ryhmän jäsenet kääntyvät siis toisiaan vastaan.6 Esimerkiksi sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan liittyvät ennakkoluulot vaikuttavat siihen, miten lapset kohtelevat toisiaan. Intersektionaalinen analyysi auttaa havaitsemaan, millaiset asiat aiheuttavat epätasa-arvoa lasten keskuudessa: esimerkiksi sukupuoli, asuinpaikka ja yhteiskuntaluokka vaikuttavat siihen, miten lapset − ja toki myös aikuiset − kohtelevat toisiaan. Aikuisilta nämä erot jäävät huomaamatta, kun lapset nähdään vain lapsina. Aikuisten oikeus vallankäyttöön perustellaan vain sillä, että sen kohteena ovat lapset, aikuisista poikkeava ja erilainen ryhmä. Tällöin lapsuudesta ja lapsellisuudesta tulee negatiivinen asia, heikkouden ja erilaisuuden merkki. Mitä enemmän joku käyttäytyy kuin lapsi, sitä epäreilummin häntä voidaan kohdella kenenkään puuttumatta asiaan. Myös ikä on siis valtaan ja eriarvoisuuteen liittyvä käsite, joka vaikuttaa yksilön asemaan yhteiskunnassa samaan tapaan kuin sukupuoli tai yhteiskuntaluokka.
Syrjinnän ja väkivallan kohteeksi joutuminen on romaanin päähenkilölle traumatisoivaa, ja yhä aikuisena hän kärsii menneisyydestään johtuvista oireista. Hän ei ole pystynyt puhumaan kenellekään kokemuksistaan, koska kukaan ei ole halunnut kuunnella. Puhuminen tuntuu mahdottomalta, ja menneisyyden ajatteleminen tuottaa vain häpeää ja kipua. Vasta romaanin loppupuolella päähenkilö pystyy käsittelemään traumaa puhumalla siitä. Pelkkä puhuminen ei paranna, mutta puhumisen ja trauman jakamisen avulla sureminen ja tapahtuneen vääryyden ymmärtäminen tulee mahdolliseksi.
Lopuksi
”Ne teki väärin ja sen pitää loppuu”7, Hävityksen päähenkilö sanoo romaanin lopussa. Toteamukseen tiivistyy uudenlainen ymmärrys menneisyydestä. Kun päähenkilö on onnistunut puhumaan kokemuksistaan ja saanut niille kuulijan, joka ottaa hänet tosissaan, muutoksen vaatiminen tuntuu yllättäen mahdolliselta. Vaikka romaani ei suoraan kerro, miten esimerkiksi koulukiusaaminen saataisiin loppumaan, se saa lukijansa ymmärtämään, miten vakavasta asiasta on kyse. Se myös tuo esille yhteiskunnan aikuisnormatiivisuuden ja näyttää, millaisiin asioihin lasten väheksyntä ja syrjintä voi pahimmillaan johtaa. Se voi herättää lukijan ajattelemaan, että on meidän kaikkien tehtävä toimia niin, että romaanissa kuvatut tapahtumat eivät enää toistuisi.