Miltä Lontoo näytti sata vuotta sitten suomalaistytön silmin?
Vuosisata sitten ei ollut aivan tavallista, että 20-vuotias tyttö matkusti ulkomaille itsekseen. Kirkkoherran tytär Hanna Hermosen vuosina 1910−1911 Lontoosta lähettämät kirjeet tarjosivat historiantutkijalle mahdollisuuden tarkastella paitsi kirjoittajan kokemuksia, myös ajan suurkaupunkia ja kirjoittajan sosiaalista verkostoa.
Johdanto
Millaista oli matkustaa 20-vuotiaana nuorena Suomen länsirannikon pikkupaikkakunnalta silloiseen maailman suurimpaan kaupunkiin Lontooseen ja viettää talvi suurkaupungissa vuonna 1910? Tässä artikkelissa tutkin, miten Luvialta kotoisin oleva kirkkoherran tytär Hanna Hermonen (myöhemmin Heinilä, 1890−1981) kuvasi syksystä 1910 kevääseen 1911 kestänyttä matkaansa. Matka oli poikkeuksellinen osa hänen elämäänsä, jonka hän Raumalla kuluneita kouluvuosiaan lukuun ottamatta vietti kotiseudullaan tullen myöhemmin suuren maatalon emännäksi.
1900-luvun alussa oli vielä harvinaista, että tytöt matkustivat ulkomaille itsekseen. Hanna Hermosen kokemusta voi verrata Grand Touriksi kutsuttuun opinto- ja elämysmatkaan, jollaisia nuoret aatelis- ja porvarispojat tekivät jo 1400-1500-luvuilla. Hermonen oli Lontooseen lähtiessään valmistunut juuri ylioppilaaksi. Hän sai sisarustensa tapaan kouluttautua ja toteuttaa itseään. Esimerkiksi 16-vuotiaana hän sai isältään lahjaksi kameran, ja hänestä kehittyi itseoppinut harrastelijavalokuvauksen edelläkävijä, joka tallensi Luvian ihmisiä ja miljöitä.1
Miksi juuri Lontooseen? Hanna Hermoselle tarjoutui mahdollisuus lähteä omalle Grand Tourilleen merimiespappi Sigfrid Sireniuksen ja tämän vaimo Lyyli Sireniuksen perheeseen lastenhoitajaksi jo lontoolaistuneen koulukaverinsa Evi Lundenin avustuksella. Merimiespapit olivat suomalaisen merimieskirkon eri puolille maailmaa lähettämiä suomalaisten merimiesten ja ulkomaille muuttaneiden tukijoita. He ylläpitivät merimieskirkkoja, joissa järjestettiin uskonnollista toimintaa ja autettiin esimerkiksi rahaa, asuntoja tai työtä tarvitsevia. Merimieskirkot välittivät Suomessa asuville omaisille merimiesten ja siirtolaisten tietoja, palkkarahoja ja kirjeitä. Suomi kuului vuoteen 1917 asti Venäjän keisarikuntaan, eikä sillä ollut maailmalla omia suurlähetystöjä ja konsulaatteja. Merimieskirkot loivat yhteyden kotimaahan ja auttoivat hoitamaan asioita äidinkielellä. Yleensä merimiespapin perhe osallistui auttamistyöhön. Hanna Hermonenkin pääsi Sigfrid Sireniuksen kanssa tapaamaan satamaan saapuneiden suomalaislaivojen miehistöä sekä sairaalaan joutuneita merenkulkijoita.
Tässä artikkelissa tutkin, miten Hermonen kuvasi matkaansa perheenjäsenilleen lähettämissään kirjeissä, jotka ovat säilyneet suvun yksityisarkistossa. Kysyn, millaisena Lontoo, sen suomalaisyhteisö ja merimieslähetys näyttäytyvät kirjeissä.
Miten tutkimus tehtiin?
Historiantutkijat käyttävät lähteinään mitä erilaisimpia yksityiskodeissa säilyneitä dokumentteja, kuitteja, lehtileikkeitä, asiakirjoja, valokuvia tai jopa esineitä, vaikka tavallisimmin tutkimus perustuukin julkisiin arkistoaineistoihin. Artikkelin aineiston muodostavat 42 Elina Jakomaan puhtaaksikirjoittamaa kirjettä, jotka ovat osa Hermosen perhepiirin säilynyttä kokoelmaa.2 Yhtä isän lähettämää kirjettä lukuun ottamatta lähteet eivät kata Hannan vastaanottamia kirjeitä, joten kotiväen näkökulma jää vähiin.
Tutkin aineistoa vain tekstinä. Alkuperäisiä kirjeitä voitaisiin analysoida myös materiaaliltaan tietynlaisina esineinä ja kokonaisuutena, jossa voi olla mukana esimerkiksi postikortteja, valokuvia, pääsylippuja tai piirroksia. Käyttämäni menetelmä, lähiluku, tarkoittaa, että kirjeiden tekstisisältöä luetaan mahdollisimman syvällisesti ja että siitä poimitaan erilaisia vieraan aikakauden teemoja.3 Teemoja oppii tunnistamaan, kun etsii tietoa muiden tutkijoiden aiemmin tekemästä tutkimuksesta, tässä tapauksessa esimerkiksi merimieskirkon historiaan, 1900-luvun alun matkustamiseen ja kirjeenvaihtokulttuuriin liittyen. Aikakauden tuntemus on avain, jolla aluksi sulkeutuneelta vaikuttava aineisto avautuu ja jonka avulla tutkija alkaa huomata, mitkä teemat ovat odotettavissa olevia ja tyypillisiä, mitkä poikkeuksellisia. Kirjeisiin jää aina niin sanottua sisäpiirin tietoa, joka ei avaudu muille kuin kirjeenvaihdon osapuolille, sillä heille keskenään tuttuja asioita, kuten henkilöitä tai tapahtumia, ei erikseen selitetä. Henkilöhistoriallinen tutkimus auttaa ymmärtämään sisäpiirin tietoa. Hanna Hermosen elämää valottaa Heta Kaiston toimittama Omalla maallaan. Kyläkuvaaja Hanna Heinilä (2021), joka julkaistiin Hermosen valokuvista Rauman taidemuseoon tuotetun näyttelyn yhteydessä. Erityisesti teokseen sisältyvä Johanna Jakomaan artikkeli kertoo Hermosen suku- ja tuttavapiiristä sekä pappisperheen arjesta ja juhlasta Luvialla.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Kirjemateriaalin tutkija voi pettyä siihen, miten käytännönläheisiä itsetutkiskelun areenaksi eli egodokumenteiksi ajatellut kirjeet ovat. Muiden yhteydenpitomahdollisuuksien puutteessa kirjeillä oli tarkoitus antaa signaali itsestään, terveydentilastaan ja kuitata vastapuolen kirje saapuneeksi. Tunteiden ja identiteetin käsittelyn sijaan saatettiin puhua hankinnoista, säästä ja ruuasta, ja kirjeitä myös luettiin yhdessä ääneen.4 Myös Hanna Hermonen pyysi perhettään antamaan kirjeitään eteenpäin tutuille, joten ne eivät olleet luonteeltaan intiimejä.
Hermosen kirjeet ovat mielestäni enemmän sukua matkakirjallisuudelle kuin arkisille perhekirjeille – sillä erotuksella, että yleisönä oli lähipiiri, jolle saattoi kirjoittaa suhteellisen varauksettomasti ja olettaen, että kaikkea ei tarvitse selittää auki. Kirjeet avaavat hämmentävän monta ikkunaa Lontooseen ottaen huomioon, että ne on laadittu alle vuoden mittaisena ajanjaksona. Hermonen kuvaa Sireniusten elämää, lastenhoitajana oloaan, merimiesten kohtaamisia ja merimieslähetyksen hengellistä ja sosiaalista työtä, Lontoon suomalaisyhteisön jäseniä ja kokoontumisia, ruotsin ja englannin kielen taitojensa karttumista sekä tietysti metropolin nähtävyyksiä ja olosuhteita, kuten sitä, miten maanalaisella kulkiessa ”hameet vain heiluvat” asemalaiturin ilmavirrassa.5
Kirjeet kuvaavat perusteellisesti matkaa Hangosta Itämeren ja Pohjanmeren halki Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön siirtolaisalus S/S Astraella Kööpenhaminan kautta Hulliin, mistä matka jatkui junalla Lontooseen. Amerikkaan matkaansa jatkavat kolmannen luokan siirtolaiset herättivät hänessä sääliä.6
Meriteitse matkaaminen oli tyypillinen suomalaisten reitti Lontooseen aina 1960-luvulle asti. Menomatkalla Hermosta saattoivat Evi-ystävän äiti sekä Sireniuksen perhe, mutta paluumatkan Hampurin ja Lyypekin kautta Hankoon hän teki jo yksin majoittuen Hampurissa perhetutun pastori Eliel Sjöblomin luona.7
Kirjeissä on pyrkimys löytää suurkaupungin vilinästä Suomesta ja Luviasta muistuttavia kiinnekohtia, olivat ne sitten muut Lontoossa olevat suomalaiset, merimiespappilassa noudatettava suomalainen ateriarytmi – muodikkaalla vegetarismidieetillä muunneltuna – tai Suomesta saapuvan laivaliikenteen seuraaminen. Yksi toistuvista tavoista, joilla maailma kirjeissä pieneni, oli havainto siitä, miten kotipitäjä Luvia ja vanha koulukaupunki Rauma tulivat Lontooseen tuttujen merenkulkijoiden mukana. Hermonen pääsi muun muassa viettämään aikaa ja vierailemaan British Museumissa ja Towerissa vanhan koulukaverinsa Akseli ”Akke” Lundbergin kanssa. Tämä oli pestautunut laivakonstaapeliksi Haitiin suuntaavalle Rhealle, joka sattui pysähtymään Lontoossa.8
Nuori nainen näyttää saaneen melko vapaasti viettää aikaa suomalaislaivojen miehistön seurassa. Kirjeistä välittyy toverillinen, ihanteellinen ja vilpitön ilo tuttujen näkemisestä, ilman erityistä sukupuolista latausta, minkä kuvaileminen omille vanhemmille ei ehkä olisikaan ollut luontevaa: ”Ei sitä yhtään tiedä, milloin täällä Lontoon humussa tuttavan tapaa ja kuinka läheisiä tuttuja. Kukahan kolmas raumalainen mulle vielä vieraaksi saapuu. Ensin Högström, sitten Akke Lundberg ja ketä kolmanneksi. Reassa on luvialaisiakin useita, mutta ei mulle erittäin tuttuja, Hasselin kaksi poikaa ja jotain muita vielä.”9 Meidän aikamme käsitykset ystävyydestä ja rakkaudesta eivät muutenkaan ole sellaisenaan siirrettävissä menneisyyden suhdekuvausten tulkintaan.
Lähde: Uudenkaupungin museo, Ugin museon valokuvakokoelma, Public Domain.
Vaikka Hermonen kuvasi merimiehiä tuttavallisesti, on aineistossa kaksi merkintää, jotka voisivat sisältönsä puolesta olla Merimieslähetyksen Merimiehen Ystävä -lehden opettavaisia ja hurskaita tarinoita. Ensimmäisessä niistä hän kertoi uskovaisesta merimiehestä, joka työskenteli vanhuudenpäivillään sairaalan metallienkiillottajana viiden shillingin viikkopalkalla. Mies osti Sireniuksen Johannes-pojalle joululahjaksi leikkijunan, johon meni enemmän kuin hänen kahden viikon palkkarahansa.11 Toisessa tapauksessa hän kertoo ruotsinkielisestä merimiesten joulujuhlasta. Saadessaan vapaaehtoisten lähetystyön ystävien lähettämän paketin, eräs kovasydämiseksi luonnehdittu pohjalaismerimies herkistyi, sillä hän ei ollut enää 18 vuoteen pitänyt yhteyttä äitiinsä, ja paketti olikin sattumalta miehen kotikylästä tutulta ihmiseltä: “Se oli Jumalan sormi, joka niin johti, jospa se edelleen johtaisi hänet odottavan äidin luokse!” iloitsi Hermonen.12
Monet merimiehet olivat Hanna Hermosen ikätovereita. Omanikäistensä tai nuorehkojen suomalaisten ja pohjoismaalaisten sekä muutamien brittien kanssa hän sai seurustella illanistujaisissa, ompeluseurassa sekä lukupiirissä, missä luettiin Maila Talvion uutuuskirjaa Tähtien alla.13 Hänellä oli melko paljon vapaa-aikaa kuusivuotiaan Johanneksen ja viisivuotiaan Anna Deboran hoitamisen ohella. Kirjeet ovatkin nuoruuden, ystävyyden ja ajanvieton kuvauksia.
Lopuksi
Hanna Hermosen havainnot Lontoon merimiespappilan elämänmenosta muodostavat vaihtoehtoisen katseen esimerkiksi merimiespappien vakiintuneelle tavalle kirjoittaa työstään. Nämä kuvasivat merimiehiä Jumalaa etsivinä, mutta helposti syntiin sortuvina ihmispoloina. Hermosen kirjeissä merimiehet ovat tuttuja luvialais- ja raumalaispoikia tai muuten lihaa ja verta olevia eläviä ihmisiä, joiden kanssa oli helppo käydä luokka- ja sukupuolieroista huolimatta juttusille. Myös uskonnollissävytteisiä tarinoita kovia kokeneista merenkulkijoista esiintyy aineistossa. Hermosen kuvaukset antavat myös uuden käsityksen siitä, millaiset kokemukset olivat mahdollisia – joskaan eivät tavallisia – tuon ajan nuorelle suomalaisnaiselle.
Hermosen oli ilmeisesti helppo tutustua uusiin ihmisiin. Uusia tuttavuuksia kuvattiin kirjeissä niin vuolaasti, että ne nousevat luvialaisen nuoruudenseikkailussa vähintään yhtä suureen rooliin kuin suurkaupungin näkeminen ja kokeminen. Kirjeet ovatkin paitsi matkakertomuksen kaltaisia myös Lontoon ulkosuomalaisten sosiaalisten verkostojen dokumentaatio. Näin ollen kirje voi pikemminkin olla lähde useamman ihmisen henkilöhistoriaan kuin ainoastaan laatijansa ajattelutapoihin ja tunteisiin.