Millainen on katolinen kirkko Suomessa?
Katolinen kirkko on vähemmistöasemassa valtaosin luterilaisessa Suomessa, mutta sen jäsenmäärä on kansainvälinen ja kasvaa jatkuvasti. Tutkija selvitti katolisuutta ja katolilaisia koskevien käsitysten ja kirkon aseman kehitystä.
Johdanto
Katolinen kirkko on maailman suurin (jäseniä noin 1,4 miljardia) kristillinen kirkkokunta, mutta Suomessa se on pieni vähemmistökirkko. Miten katolinen kirkko on sopeutunut asemaansa valtaosin luterilaisessa maassa? 1500-luvulla tapahtuneen reformaation jälkeen katolisen kirkon toiminta oli pitkään kielletty Suomessa, joka kuului 1800-luvun alkuun asti Ruotsin valtakuntaan ja sen jälkeen itsenäistymiseen 1917 asti Venäjään. Luterilaisessa Ruotsissa katolisen kirkon toimintaa rajoitettiin tiukasti ja katolisuuden harjoittaminen sallittiin lähinnä ulkomaisille diplomaateille, jotka olivat katolilaisia. Kun Suomesta tuli osa Venäjää vuonna 1809, Suomessa sijainneisiin venäläisiin varuskuntiin sijoitettiin Puolasta ja Liettuasta kotoisin olevia sotilaita, jotka olivat katolilaisia. Heille järjestetyn katolisen sielunhoidon ansiosta katolinen jumalanpalveluselämä elpyi Suomessa. Suomen itsenäistyminen merkitsi katoliselle kirkolle lopullista vapauden aikaa. Se tosin pysyi pitkään vain muutaman tuhannen jäsenen kirkkona, mutta 1970-luvulta lisääntyneen maahanmuuton ansiosta katolinen kirkko on nykyisin ainoa Suomessa toimivista perinteisistä kirkoista, jonka jäsenmäärä kasvaa tasaisesti, kun luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa se laskee. Toinen merkittävä kehitys alkoi jo 1960-luvulla, kun luterilaisten suomalaisten ennakkoluulot katolisuutta kohtaan alkoivat hälventyä. Olen selvittänyt tutkimuksessani sekä kirkon aseman että kirkkoa koskevien näkemysten muutosta.
Miten tutkimus tehtiin?
Kun tutkitaan katolista kirkkoa niin sanotun uusimman ajan historiassa, tässä tapauksessa 1960-luvulta alkaen, ongelmana on arkistolähteiden saatavuus. Eri puolilla maailmaa katolinen kirkko nimittäin noudattaa pääosin samanlaista arkistopolitiikkaa kuin Vatikaani. Siellä arkistot avataan tutkijoille paaviuskausi kerrallaan, ja viimeksi on avattu paavi Pius XII:n (1939–1958) arkistot. Se tarkoittaa, että vuoden 1958 jälkeiset arkistot eivät ole vielä tutkijoiden käytössä. Maakohtaisia poikkeuksia sääntöön voi olla. Suomessa en ole saanut käyttööni kirkon arkistossa olevia lähteitä. Joihinkin asioihin kuten ekumeenisiin tapahtumiin ja neuvotteluihin on löytynyt materiaalia luterilaisen kirkon arkistoista. Olen siksi joutunut turvautumaan yhtäältä erilaisiin painettuihin julkaisuihin, joista informatiivisimpia ovat olleet katolisen kirkon omat lehdet Kellojen kutsu ja Fides, ja toisaalta kirkon toimijoiden ja jäsenten haastatteluihin. Myös luterilaisissa kirkollisissa lehdissä ja tavallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä on ollut katolista kirkkoa koskevia artikkeleita. Katolisen kirkon historiaa Suomessa reformaation jälkeen ei ole paljon käsitelty tutkimuksissa, vaikka joitakin hyödyllisiä teoksia on.1 Jonkin verran apua on ollut Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tehdyistä kirkkohistorian opinnäytteistä.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Katolinen kirkko Suomessa on jäsenistöltään hyvin kansainvälinen. Syntyperäisiä suomalaisia jäsenistä on nykyään alle puolet. Messuja järjestetään Suomen katolisissa seurakunnissa parillakymmenellä eri kielellä, esimerkiksi puolaksi, vietnamiksi, portugaliksi ja ukrainaksi. Uudet jäsenet kirkkoon tulevat suunnilleen puoliksi kasteiden ja puoliksi maahanmuuton kautta. Kirkon rekisteröity jäsenmäärä oli vuonna 2025 noin 17 000, joka on vain noin 0,3 % Suomen asukasluvusta. Todellisuudessa katolilaisia on Suomessa huomattavasti enemmän, sillä läheskään kaikki ulkomailta tulleet eivät rekisteröidy jäseniksi. Epävirallisesti katolilaisia arvioidaan olevan Suomessa noin 30 000. Vertailun vuoksi voi todeta, että luterilaisia on Suomessa noin 3,5 miljoonaa.
Jatkuvasti kasvava jäsenmäärä aiheuttaa kirkolle taloudellisia ongelmia, sillä uusia toimintatiloja tarvitaan jatkuvasti, ja vanhoja täytyy remontoida. Kirkolla ei ole verotusoikeutta kuten luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla, vaan kirkon jäsenten odotetaan maksavan vapaaehtoisen kuukausittaisen jäsenmaksun, joka on 1,5 prosenttia kunnallisverotuksen alaisista ansiotuloista. Tämä toteutuu kuitenkin melko huonosti, ja piispa joutuukin vuosittain vetoamaan jäseniin, jotta nämä maksaisivat maksun. Kirkon toiminnan rahoittamisessa on tärkeä merkitys ulkomaisella, lähinnä saksalaisella avustusrahoituksella.
Katolinen kirkko on Suomessa hallinnollisesti melko pieni. Sillä on yksi piispa ja noin 30 pappia, joista vain muutama on Suomessa syntyneitä. Piispa on espanjalainen Raimo Goyarrola. Suomessa toimineista katolisista piispoista vain yksi on tähän mennessä ollut suomalainen. Koko maa muodostaa yhden Helsingin hiippakunnan, ja pinta-alaltaan laajoja seurakuntia on kahdeksan. Suomessa toimii useita katolisia sääntökuntia ja järjestöjä. Merkittävimpiä niistä ovat naisten birgittalaissisaret ja miesten dominikaanit, joista viimeksi mainitut ylläpitävät ylläpitävät Helsingin Ritarikadulla sijaitsevaa dominikaanista kulttuurikeskusta Studium Catholicumia.
Suomessa vallitsi aina 1960-luvulle asti hyvin ennakkoluuloinen asenne katolilaisia kohtaan. Siihen vaikutti vahvasti synkkä kuva, jonka kirjailija Zachris Topelius oli antanut jesuiittapapista nimeltään Hieronymus 1800-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Välskärin kertomuksia. Kirja oli hyvin suosittu, ja sen vaikutus on ollut pitkä. Teos on historiallinen romaani, joka käsittelee Suomen historian vaiheita 1600–1700-luvuilla. Kirjan mukaan jesuiitat olivat juonittelijoita, jotka pyrkivät vallanhimoisiin tavoitteisiinsa keinolla millä tahansa. Suomalaisten asenteet ja käsitykset alkoivat muuttua vasta 1960-luvulla, jolloin katolinen kirkko teki monia uudistuksia Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa eli konsiilissa. Kirkko teki silloin täyskäännöksen suhteessaan ekumeniaan, johon se oli siihen asti suhtautunut hyvin kielteisesti. Sillä oli suuria vaikutuksia myös Suomessa.
Suomeen tuli uudeksi piispaksi 1967 hollantilainen Paul Verschuren, joka oli innostunut ekumeniasta ja valmis yhteistyöhön toisten kirkkojen edustajien kanssa. Hänen piispuusaikanaan Suomen katolisen, luterilaisen ja ortodoksisen kirkon johtavat piispat aloittivat vuonna 1985 ekumeenisen perinteen, kun he matkustivat yhdessä Roomaan, pitivät siellä yhteisen messun ja tapasivat paavi Johannes Paavali II:n sekä muita Vatikaanin edustajia. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen luterilainen arkkipiispa tapasi paavin ja myös ensimmäinen kerta, kun paavi tapasi kolmen eri kirkon edustajat yhdestä maasta. Perinne jatkuu edelleen ja tapahtuu aina pyhän Henrikin päivän aikoihin 19. tammikuuta.2
Ekumeeniset suhteet Suomessa kehittyivät Vatikaanista katsottuna niin hyviksi, että Suomesta alettiin puhua ”ekumenian paratiisina” ja ”ekumeenisena mallimaana”. Paavi itse vieraili Suomessa 1989 ja sai lämpimän vastaanoton eri kirkkojen taholta. Vatikaanille näyttää edelleen olevan tärkeää, että katolisen kirkon suhteet toisiin Suomen kirkkoihin pysyvät hyvinä.
Lopuksi
Katolisen kirkon kasvu Suomessa jatkuu todennäköisesti tasaisena. On odotettavissa, että jäsenistö pysyy hyvin kansainvälisenä, samoin papisto, vaikka suomalaisten pappien määrä tuleekin hitaasti lisääntymään. Kirkon talous pysyy isona ongelmana, ellei siihen löydetä verotuksellista ratkaisua.
Suomen asema Vatikaanin silmissä eräänlaisena ekumenian ”laboratoriona” on edelleen vahva, ja täällä harjoitettu kirkkojen välinen yhteydenpito ja yhteistyö voi toimia mallina laajemminkin kansainvälisellä kirkkojen kentällä.