Miksi toisten kielenkäyttö ärsyttää?
Monia ärsyttää joskus toisten kielenkäyttö. Tutkija paneutui aiheeseen syvemmin ja selvitti, millaiset kielenkäytön ilmiöt ärsytystä herättävät ja mistä ärsytyksen tunne on lähtöisin. Artikkelissa selviää myös, millaisin seikoin tietynlaista kielenkäyttöä puolustellaan.
Johdanto
Riipiikö koskaan korvaasi, kun kuulet tietyn julkkiksen puhuvan televisiossa? Näetkö joskus punaista tutun somepäivitystä lukiessasi, vaikka viestin sisältö olisi neutraali? Entä oletko itse saanut negatiivisia kommentteja tavastasi puhua tai kirjoittaa?
Monia ihmisiä ärsyttävät jotkin piirteet toisten kielenkäytössä. Iltapäivälehdissä listataan säännöllisesti suomalaisten inhokkisanontoja tai äänestetään niistä. Tutkimuksessani halusin päästä syvemmin käsiksi kielellisiin ärsytyksen aiheisiin. Mikä meitä kielessä ärsyttää, ja erityisesti, miksi? Mistä tunne kumpuaa ja miten sitä oikeutetaan? Mitä kielenkäyttöä koskevat negatiiviset kommentit kertovat kieleen liittyvistä käsityksistä?Kielestä käytävän keskustelun analyysi auttaa ymmärtämään, miksi ajattelemme kielestä joskus ristiriitaisinkin tavoin. Eri kielten ja kielen muotojen, kuten murteiden, piirteistä ja ominaisuuksista käytävää keskustelua nimitetään kielitieteessä metakieleksi. Tutkimusala, joka tarkastelee ei-kielitieteilijöiden käsityksiä kielestä, on puolestaan kansanlingvistiikka1. Kansanlingvistisissä tutkimuksissa käsityksiä kerätään useimmiten kysymällä niistä ihmisiltä suoraan esimerkiksi kyselylomakkeella tai haastattelussa. Näin tein myös tässä tutkimuksessa.Kaikki eivät välttämättä osaa tai halua kertoa tutkijoille, mitä oikeasti ajattelevat. He voivat vastata kysymyksiin, mitä ajattelevat tutkijoiden haluavan kuulla. Välttämättä he eivät ole itsekään tietoisia kaikista asenteistaan. Sitä, kuinka hyvin ihmiset ovat perillä kieltä koskevista käsityksistään, kuvaa käsite kielitietoisuus. Esimerkiksi ärtymyksen tunteen taustalla olevia arvoja ja oletuksia voi olla vaikea sanoittaa. Tutkijat pääsevät käsiksi piilossa oleviin uskomuksiin tarkastelemalla vaikkapa sanavalintoja kieltä koskevissa keskusteluissa ja teksteissä2.
Miten tutkimus tehtiin?
Tässä tutkimuksessa vertailin kahta erilaista aineistoa, joissa kummassakin ihmiset vastaavat samankaltaiseen kysymykseen kielestä. Toinen aineisto oli haastatteluja, joissa keskusteltiin yleisemminkin kieliin liittyvistä aiheista. Haastatteluja keräsivät kieliaineiden yliopisto-opiskelijat projektikurssilla, jonka järjesti kielellisiä elämäkertoja tarkasteleva tutkimushanke. Yksi haastattelukysymys oli ”Onko muiden kielenkäytössä piirteitä tai sanoja, jotka ärsyttävät sinua? Jos on, millaisia?”. Tähän kysymykseen vastasi 92 haastateltavaa.
Vertasin haastatteluissa tuotettuja vastauksia toiseen aineistoon, joka koostui kahdesta Suomi24.fi-palstalla käydystä keskustelusta. Niiden otsikot olivat ”Ärsyttävät sanat ja sanonnat” ja ”Mikä ärsyttää ihmisten kielenkäytössä?”. Otin kummastakin talteen 90 ensimmäistä viestiä.
Menetelmäni tutkimuksessa oli sisällönanalyysi. Kävin viestien sisältöä systemaattisesti läpi kirjaamalla ylös, mitä kielen piirteitä mainittiin ärsyttävinä, ja ryhmittelemällä mainintoja. Esimerkiksi maininnat sanoista tota ja niinku luokiteltiin ”täytesanoiksi”. Sitä, millaisista piirteistä ärsyyntyvät nuoret tai vanhat haastateltavat, äidinkieliset suomen puhujat tai suomea toisena kielenä oppineet, olen käsitellyt tarkemmin toisessa tutkimuksessa3. Tämän jälkeen luokittelin perustelut, joita kielenpiirteiden ärsyttävyydelle aineistossa annettiin. Tässä käytin apuna teoreettista mallia, jonka olen suomentanut oikeuttamisen strategiaksi4. Mallia on aiemmin käytetty esimerkiksi poliittisten väittelyiden tarkasteluun.
Etsin toistuvia yhteyksiä ärsyttävien piirteiden ja perustelujen välillä. Vertailin aineistoja toisiinsa ja pohdin syitä eroille. Otin huomioon sen, että vuorovaikutus keskustelijoiden välillä on hyvin erilaista haastatteluissa ja verkkokeskustelupalstalla.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Kielen ilmiöt, joita haastatteluihin ja verkkokeskusteluihin osallistuneet ihmiset pitivät ärsyttävinä, eivät yllättäneet. Samanlaisia kieleen liittyviä ärsytyksen aiheita on raportoitu myös ulkomaisissa tutkimuksissa5. Tyypillisesti ihmisiä ärsyttää kieli, joka on jollakin tavalla käyttötilanteessaan epäsopivaa. Tällaisena nousee esiin etenkin kiroilu, erityisesti silloin, kun sitä pidetään liiallisena tai turhana tai kun kiroillaan vaikkapa töissä tai julkisella paikalla. Median kielessä ärsyttävät toistuvat muoti-ilmaukset, lainasanat, puhekielisyydet ja kirjoitusvirheet.
Kielessä ärsyttäviksi koetut asiat kertovat siis siitä, millainen on ihmisten käsitys kielestä. Jokaisella kielenkäyttäjällä on mielessään kuvitteellinen ideaalikieli eli ajatus kielestä, joka on parasta ja tavoitelluinta. Muita kielen muotoja, joita arjessa kohdataan, verrataan ideaalikieleen. Tavallista on, että normitettua kirjakieltä pidetään tällaisena ”oikeana” kielenä. Muutosta ja vaihtelua vastustetaan ja puhutaan ”kielen rappiosta”.
Jos normitettu kirjakieli nähdään ensisijaisena, unohtuu se, että puhuttu kieli oli olemassa ennen kirjoitettua. Kirjakielen normit on tietoisesti rakennettu puhutun kielen pohjalta. Jokainen oppii puhutun äidinkielensä ennen kirjoitettua. Puhutulle kielelle luonnollista on vaihtelu esimerkiksi asuinalueen, sosiaalisten verkostojen ja kielenkäyttötilanteiden välillä. Myös kirjakieli muuttuu jatkuvasti.
Kirjakieli ideaalikielenä oli odotuksenmukainen ja yleinen havainto tässäkin tutkimuksessa. Kuitenkin löysin myös muunlaisia käsityksiä kielestä. Molemmissa aineistoissa esimerkiksi liiallista lainasanojen tai täytesanojen käyttöä sekä kirjoitusvirheitä vastustettiin sillä perusteella, että ne tekevät viestistä vaikean ymmärtää ja vievät huomion pois pääasiasta.
Löytämiäni oikeuttamisen strategioita olivat vetoaminen henkilökohtaiseen käsitykseen hyvästä ja huonosta (jokin sana vain on ruma tai kamala), auktoriteetteihin (näin on koulussa opetettu), perinteisiin (vanha ja alkuperäinen on hyvä), ilmiön yleisyyteen (kaikki sanovat näin), välinearvoon (muoto aiheuttaa väärinymmärryksiä) tai järkevyyteen (muoto on looginen). Näistä etenkin kouluopetukseen ja perinteisiin vetoaminen heijastaa ajatusta kirjakielestä muuttumattomana ja muita kielimuotoja parempana. Tämä ajatus on monesti takana myös henkilökohtaisina arvioina esitetyissä perusteluissa.
Yleisintä pelkkään omaan tunnereaktioon vetoaminen oli, kun aiheena oli kiroilu. Kiroilu koetaan siis ennen kaikkea esteettisenä ongelmana. Tunteen kuvailu ilman muuta perustelua oli yleisempää haastatteluissa kuin verkkokeskusteluissa. Tämä oli yllättävää, sillä haastattelujen tarkoitus oli, että niissä voitaisiin puhua laajasti erilaisista kielen ilmiöistä. Haastattelijat eivät kuitenkaan useinkaan kysyneet tarkentavia kysymyksiä ärsyttävää kieltä koskevan kysymyksen jälkeen.
Toisin kuin haastatteluissa, verkkokeskusteluissa osa käsiteltävistä kielenilmiöistä synnytti aitoa väittelyä. Kun toiset keskustelijat esittivät vasta-argumentteja, muut joutuivat perustelemaan mielipidettään enemmän. Etenkin yleisyyteen vetoamalla puolustettiin ilmiöitä, joita toiset pitivät ärsyttävinä. Arkikielisiä ilmauksia (esim. muija ja salijanari) puolustettiin toteamalla niiden olevan ”ihan normaaleja sanoja” ja nimittämällä niistä ärsyyntyjiä ”tiukkapipoiseksi porukaksi”. Näissä tapauksissa ideaalikielenä ei näyttäydykään auktoriteettien normittama vaan mahdollisimman suuren käyttäjäjoukon hyväksymä kieli.
Jotkut puolustivat jopa kouluopetuksen mukaan selvästi virheellisiä muotoja. Kun keskustelupalstalla väiteltiin paikannimien taivutuksesta, muutamat pitivät muodon loogisuutta (Sörnäinen -> Sörnäiseen) tai samankaltaisten nimien mallia (esim. Espooseen, Saimaaseen, Thaimaaseen) tärkeämpänä kuin virallista ohjeistusta (Sörnäisiin, Thaimaahan). Tällaiset vastareaktiot ovat kiinnostava ilmiö, jota ei aiemmissa tutkimuksissa juuri ole havaittu. Niiden löytämiseksi oli olennaista tarkastella keskustelua, jossa kysyjänä ei ollut kieliasiantuntija, vaan tavalliset kielenkäyttäjät väittelivät aiheesta keskenään.
Haastatteluissa monet ihmiset toivat esiin ymmärtävänsä kielenkäytön tilannesidonnaisuuden. He katsoivat, että monenlaiselle kielenkäytölle on paikkansa ja tehtävänsä. Ymmärrystä löytyi esimerkiksi nuorison kiroilulle ja anglismien käytölle: nuorisolla on kautta aikojen ollut tarve erottautua ja protestoida, ja provosoiva kielenkäyttö voi olla osa yhteishenkeä. Eräs keski-ikäinen haastateltava kertoi itsekin olleensa paljon kiroileva nuori, koska se kuului kaveriporukan tapoihin. Verkkokeskustelijat kuvailivat tilannesidonnaisuutta esimerkiksi siten, että huoliteltua kieltä voi odottaa asiakaspalvelijalta tai toimittajalta, kun taas ”kavereiden kesken” voi puhua ”miten tahansa”.
Lopuksi
Tutkimukseni tuotti uutta tietoa suomalaisten kielikäsityksistä. Oikeuttamisen strategioiden malli sopi hyvin kieltä koskevan keskustelun tarkasteluun. Koska käytin kahta erilaista aineistoa, pystyin pohtimaan kriittisesti eri tavoin kerättyjen aineistojen etuja ja puutteita.
Haastatteluissa ärsyttävästä kielestä keskustelu jäi melko pinnalliseksi, koska haastattelijat eivät kysyneet jatkokysymyksiä. Todennäköisesti he pitivät muita aiheita tärkeämpinä kuin kysymystä ärsyttävistä piirteistä. Monet haastattelijat olivat opiskelijoita ja siksi kokemattomia haastattelijoita. Verkkokeskusteluissa keskustelijat haastoivat toisiaan esittämään perusteluja ja käsitystä normitetun kirjakielen ensisijaisuudesta myös kyseenalaistettiin.
Keskeinen tulokseni oli, että kieleen kuuluva vaihtelu käyttötilanteen mukaan tiedostetaan hyvin. Tätä vasten iltapäivälehtien ärsyttävien sanontojen listaukset antavat kielenkäyttäjien käsityksistä suppean kuvan. Listauksissa näkymättömiin jää, että mainitut sanat eivät välttämättä ärsytä kaikkia aina ja kaikkialla. Sopivalle kielenkäytölle asetetut vaatimukset ovat erilaisia sen mukaan, onko kyseessä puhuttu vai kirjoitettu kieli tai esimerkiksi julkinen tila, asiakaspalvelu tai media.
Havainto haastaa ajatusta kirjakielestä ensisijaisena ideaalikielenä. Kielitietoisella ideaalikieli voikin olla eri tilanteille omansa. Arkipuheen tai vaikkapa sosiaalisessa mediassa kirjoitettavan epämuodollisen kirjakielen ei ole tarpeenkaan olla samanlaista kuin normitettu kirjakieli. Vai mitä ajattelisit kaverista, joka alkaisi puhua tai kirjoittaa pikaviestejä tismalleen kirjakielen normien mukaisesti?
Kielitietoisuuden lisääminen on tärkeää, jos kieltä koskeviin käsityksiin halutaan vaikuttaa. Kun tulemme tietoisiksi siitä, miksi jokin piirre kielessä ärsyttää ja mistä tunne kumpuaa, voimme suhtautua tunteeseen kriittisesti. Joskus käsitys voi olla ulkopuolelta opittu ja edustaa erilaista maailmankuvaa kuin itse haluaisimme edustaa.