Miksi feminismistä tuli Suomessa vaikea sana?
Onko sinunkin mielestäsi feministi-sanalla negatiivisia kaikuja? Tutkija analysoi valtavirtamedian feminismikeskustelua Suomessa ja valottaa sanan värittymistä 1960-luvulta 1980-luvulle.
Johdanto
Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden myönteinen kehitys oli leimallista 2000-luvun alkuvuosille, mutta nuorten naisten ja miesten arvomaailmojen erkaantumisesta on uutisoitu enenevässä määrin viime aikoina. Yksi osoitus tästä on vihapuhe, jota kohdistetaan sosiaalisessa mediassa ja verkon keskustelupalstoilla paitsi naisiin myös erilaisten marginalisoitujen ryhmien edustajiin, kuten rodullistettuihin tai trans- ja muunsukupuolisiin ihmisiin. Samanaikaisesti feminismin on nähty menneen liian pitkälle.1 Kyse on kaikkia länsimaita koskevasta kehityksestä, mutta eri maissa keskustelulle on löydettävissä myös kansallisia juuria. Tässä artikkelissa kysyn, miten feminismistä on tullut Suomessa sana, joka herättää kielteisiä mielikuvia.
Artikkelini perustuu suomalaisen valtavirtamedian feminismikeskustelua analysoineeseen tutkimukseen, jonka pohjalta olen julkaissut muun muassa suomenkielisen artikkelin sekä englanninkielisen tiedekirjan.2 Tutkimus kohdentui aikavälille 1968–1985, jolloin niin kutsuttu naisten vapautusliike voimistui länsimaissa. Tänä aikana uusi naisliike, kuten liikehdinnästä puhuttiin Pohjoismaissa, muuttui vähitellen kansainvälisestä ilmiöstä kotoperäiseksi liikehdinnäksi. Seurasin tätä kehitystä sanoma- ja aikakauslehtien kirjoittelun sekä suomalaisen naisliikkeen omien julkaisujen kautta.
Miten tutkimus tehtiin?
Keräsin tutkimusaineistoa sekä lehtileikekokoelmista että perehtymällä naisjärjestöjen arkistoihin. Aineiston keräämisessä digitalisaatiolla oli kuitenkin merkittävä rooli. Käytännössä tutkimus ei olisi ollut nykyisessä muodossaan mahdollinen ennen nykyistä digiaikaa, jolloin Kansalliskirjaston tarjoaman käyttöliittymän kautta on mahdollista lukea digitaalisia versioita tutkimusaikakauden lehdistä. Tämän aineiston keräämisessä oikeanlaisten hakusanojen käyttö oli olennaista, sillä miljoonien sanomalehtisivujen seasta oli löydettävä ne tekstit, jotka käsittelivät juuri minua kiinnostaneita kysymyksiä3. Kerättyä lehtiaineistoa luin ristiin pohjoismaisista digiarkistoista keräämieni lehtitekstien kanssa, mikä valotti suomalaisen kirjoittelun erityispiirteitä sekä kansainvälisen uutisoinnin yhteneväisyyksiä.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Yhdysvalloista käynnistynyt naisten vapautusliike oli osa niin sanottua toisen aallon feminismiä, joka tunnetaan muun muassa iskulauseesta ”henkilökohtainen on poliittista”. Siinä missä feminismin ensimmäinen aalto keskittyi 1800- ja 1900-luvun taitteessa äänioikeustaisteluun, 1960- ja 1970-luvun feministit käänsivät katseensa naisen elämän arkisiin kysymyksiin. Tämä tapahtui niin sanotuissa tiedostamisryhmissä, joissa naiset jakoivat kokemuksia henkilökohtaisesta elämästään. Toisten kokemuksia kuuntelemalla feministit alkoivat hahmottaa yhteiskunnan sukupuolittuneisuutta eli niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka asettivat naiset eriarvoiseen asemaan miesten kanssa. Kärjistetysti kyse oli valkoisen keskiluokkaisen naisen heräämisestä, mutta liikkeessä oli jo alkuvaiheessa mukana niin rodullistettuja kuin työväenluokan naisiakin. Osin heidän kamppailunsa käytiin kuitenkin omissa liikkeissä, naisten järjestäytymisen rinnalla.4
Yhdysvalloista naisten vapautusliike alkoi vähitellen levitä muihin länsimaihin ja liikehdintä tuli suomalaisten tietoisuuteen jo vuonna 1968. Tuolloin kansainvälisten uutistoimistojen sähkeisiin pohjanneet lyhyet uutiset tiesivät suomalaislehdissä kertoa Miss America -kilpailun yhteydessä syyskuussa 1968 järjestetystä mielenilmauksesta. Uutismedian mukaan naiset polttivat rintaliivejä ja muita naisen alistamisen symboleja, vaikka tosi asiassa mitään rintaliivien polttamista ei tapahtunut; ne vain heitettiin niin sanottuun vapauden roskatynnyriin (freedom trash can). Myytti rintaliivien polttajista levisi kuitenkin eri puolille maailmaa, ja se on yhä edelleen yksi keskeisimmistä feminismiin liitetyistä kielteisistä mielikuvista.
Uutisointia kansainvälisestä liikehdinnästä jatkettiin ajoittain suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä koko 1960- ja 1970-luvun taitteen. Sen sijaan ensimmäiset kotimaiset ruohonjuuritason naisryhmät perustettiin vasta talvella 1973–1974. Pääasiassa suomenruotsalaisista naisista koostuneet Marxisti-Feministit (Marxist-Feministerna) ja Puna-akat (Rödkäringarna) olivat yleisvasemmistolaisia ryhmiä, jotka keskittyivät aluksi naistietoisuuden kasvattamiseen ryhmän sisällä. Ryhmäläiset keskustelivat naisliikkeen kansainvälisistä merkkiteoksista. Lisäksi he kiinnostuivat naiskulttuurin käsitteestä, mikä tarkoitti naisten kokemusmaailmasta nousevien toimintatapojen arvostamista. Samankaltaisia äänenpainoja alkoi esiintyä myös vuonna 1892 perustetussa Naisasialiitto Unionissa, jonka toimintaan nuoret jäsenet toivat virikkeitä naisten vapautusliikkeen ajatuksista.
Vähitellen suomalaiset feministiryhmittymät alkoivat tavoitella laajempaa julkisuutta ajatuksilleen. Tämä tapahtui vuonna 1975, jolloin vietettiin maailmanlaajuisesti Yhdistyneiden kansakuntien organisoimaa kansainvälistä naistenvuotta. Suomessa Marxisti-Feministit ja Puna-akat sekä Naisasialiitto Unioni järjestivät naisasiaan liittyneitä näyttelyitä sekä luentosarjoja. Tuolloin alettiin useamman vuosikymmenen tauon jälkeen julkaista myös kotimaista feministilehteä, kun Unioni lanseerasi ensimmäisenä ”rakentavana naistenlehtenä” mainostetun Akkaväki-julkaisun. Lisäksi unionilaiset toivat uutena toimintamuotona suomalaiseen feminismiin mielenilmaukset, kun he protestoivat Anne Pohtamon valintaa Miss Universumiksi elokuussa 1975. Kansainvälisten feministiesikuvien mukaisesti suomalaisfeministit pitivät missikisoja naisia alistavina.
Suomenkielisessä lehdistössä kotimaisten feministien toimintaa ei juurikaan huomioitu, kun taas ruotsinkielisessä sanomalehdistössä Marxisti-Feministit ja Puna-akat, sekä heidän ja muiden ruohonjuuritason ryhmien yhteenliittymäksi vuonna 1976 perustettu Feministit (Feministit-Feministerna) tulivat vähitellen tutuiksi lukijoille. Kirjoittelu oli pääosin myönteistä, mutta paikoin ruotsinkielisessä lehdistössä esiintyi naisliikettä kyseenalaistaneita äänenpainoja. Varsinainen takaisku liikettä kohtaan tapahtui kuitenkin vuosina 1978 ja 1979, jolloin uudet ajatukset alkoivat näkyä entistä enemmän myös suomenkielisten lehtien palstoilla. Samanaikaisesti yhä useampi suomenkielinen nainen alkoi kiinnostua feministien toiminnasta. Tuolloin osa toimittajista ja lukijoista hyökkäsi feministejä vastaan hyödyntämällä kansainvälisiä stereotypioita, kuten ajatuksia feministeistä miesten vihaajina ja lesboina. Samanaikaisesti syntyi kotoperäinen mielikuva: feministisika.
Kielteisiä reaktioita esitettiin sekä vasemmisto- että oikeistolaislehdissä. Siinä missä etenkin taistolaisessa liikkeessä pelättiin naisliikkeen vesittävän heidän tavoittelemansa luokkavallankumouksen, oikeistolaiset kirjoittajat hyökkäsivät aatteen ulkomaista alkuperää vastaan. Yhteistä molemmille kritiikeille oli se, että sukupuolten välisen tasa-arvon nähtiin jo lähes toteutuneen, mistä johtuen feminismi oli Suomessa tarpeeton. Kritiikin taustalla oli samankaltainen sukupuoliahdistus, johon kansainväliset tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota: feminismi uhkasi 1970-luvun suomalaista sukupuolijärjestystä, jossa miestä ja naista arvioitiin erilaisin kriteerein. Vaikka naisten päätoiminen palkkatyössä käynti oli Suomessa yleisempää kuin monissa muissa länsimaissa, mies nähtiin edelleen yhteiskunnallisen toimijan normina. Tätä miehen normiasemaa feministit uhkasivat, mistä johtuen heitä yritettiin hiljentää.
Lopuksi
Kritiikin terävin kärki laimeni nopeasti ja samalla uuden naisliikkeen aktiivisin vaihe päättyi 1980-luvun ensimmäisinä vuosina. Feminismi-sana oli kuitenkin ehtinyt jo värittyä kielteisesti, ja 1980-luvulta lähtien suomalaisnaisille on ollut tyypillistä ottaa siihen etäisyyttä. ”En ole feministi, mutta kannatan tasa-arvoa” -fraasi ei ole toki yksinomaan kotoperäinen piirre vaan samankaltaisia äänenpainoja on esiintynyt kaikkialla länsimaissa. Radikaalina ja naisten voimaantumista selväsanaisesti ajaneena liikkeenä feminismi on kuitenkin nähty suomalaiseen yhteiskuntaan poikkeuksellisen huonosti sopivana liikkeenä, mistä johtuen sanaan liitetään yhä edelleen kielteisiä mielleyhtymiä, vaikka asenneilmasto on muuttunut merkittävästi 1970- ja 1980-luvulta.