Mitä tarkoittaa ”tiede”?
Kaikkihan me tiedämme, mitä sanalla “tiede” tarkoitetaan. Vai tiedämmekö? Sanaa käytetään oikeastaan useammassakin merkityksessä ja käsitteen merkitys vaihtelee erityisesti kielestä toiseen. Artikkelissa Euroopan historian dosentti avaa muun muassa sitä, miten käsitteen erilaiset merkitykset liittyvät tieteellisen ajattelun kehittymisen historiaan.
Kun tänä päivänä puhumme tieteestä, käytämme sanaa monin eri tavoin. Välillä viittaamme tutkimusprosessiin, jossa keräämme uutta tietoa, välillä taas ajattelemme eri tieteenaloja, kuten luonnontieteitä tai historiaa. Toisinaan viittaamme tieteelliseen menetelmään — kuten sanoessamme jonkin olevan tieteellisesti todistettua. Sanan merkitys riippuu kielestä, myös Suomen kansalliskielten välillä. Ruotsin ”att veta” ja suomen ”tietää” toimivat ruotsin sanan ”vetenskap” ja suomen ”tieteen” pohjana. Suomen ”tiede” on myös sukua sanalle ”tie”. Suomen ”tiede” viittaa siis tietoon vievään tiehen, jota pitkin kuljemme tai jota seuraamme, kuin ymmärrykseen vievää polkua.
Historiallisesti ruotsin ”vetenskap” pohjautuu sanaan ”veta” tai vanhempaan muinaissaksalaiseen sanaan ”witan”. Sanat ovat sukua latinan sanalle ”videre”, joka tarkoittaa näkemistä. Yhteys muistuttaa siitä, kuinka tiede alkujaan perustui asioihin ja ilmiöihin, joita ihmiset saattoivat nähdä ja tutkia, ja joista he saattoivat oppia omien kokemustensa kautta, ennen tieteen kasvamista ja kehittymistä siksi erikoistuneemmaksi käsitteeksi, joka se tänä päivänä on. Latinan ”scientia”, joka löytyy myös englannin sanan ”science” taustalta, on käynyt läpi samanlaisen kehityskulun. Sana tulee verbistä ”scire”, ”osata”, ja merkitsi alkujaan kaikenlaista taitoa ja osaamista, joskin erityisesti oppimisen ja opiskelun kautta saatua osaamista painottaen. ”Scire” on puolestaan yhteydessä sanaan ”scindere”, joka tarkoittaa ”jakamista” tai ”erottamista”. Tämä viittaa analysoinnin taitoon ja tiedon jakamiseen pienempiin osiin, sen paremmin ymmärtämiseksi.
Monissa kielissä tiede on sukua käsitteelle taide. Esimerkiksi antiikin Kreikassa sana ”tekhne” viittasi käytännölliseen tietotaitoon ja tarkoitti taitoa, käsityötä, taidetta ja osaamista. Kun nykyään sanomme ”taide”, ajattelemme maalauksia tai patsaita, mutta sana tulee germaanisesta osaamista tarkoittavasta sanasta ja liittyi alkujaan kaikenlaiseen osaamiseen ja taitoon. Ammatit opittiin mestarin opissa, tämän ammattitaitoa opiskellen. Suomen kielessä puhumme monesti taidoista, mutta esimerkiksi ruotsin kielessä tämä taiteen (ruotsiksi ”konst”) vaikutus näkyy edelleen nykykielessä, jossa sitä käytetään taidoista puhuessa, esimerkiksi talonrakennustaidossa, ”konsten att bygga hus” ja vakuuttamisen taidossa ”konsten att övertyga”.
Nämä esimerkit osoittavat kuinka raja tieteen, taiteen ja käsityön välillä ei aina ole ollut kovinkaan selkeä. Tutkiessamme sanoja lähemmin huomaamme, kuinka tiedon etsimiseen on suhtauduttu hieman eri tavoin, aikakaudesta ja kulttuurista riippuen. Ruotsin sanassa ”vetenskap” korostuu itse tietäminen, kun taas latinan ”scientia” painottaa systemaattista ja analyyttista työtapaa. Suomen ”tiede” luo omanlaisensa ulottuvuuden painottamalla osaamista jatkuvana prosessina tai kuljettavana tienä. Yhdessä nämä kielelliset eroavaisuudet valottavat tieteellisen ajattelun muotoutumista ja kehittymistä eri suuntiin eri aikakausina.
Tieteen käsite liittyy myös modernin tieteen historiaan Euroopassa. Tiedeakatemioilla oli kehityskulussa keskeinen rooli. Accademia dei Lincei perustettiin Roomassa vuonna 1603. Myöhemmin, vuonna 1660, perustettiin myös Lontoon Royal Society ja vuonna 1666 Académie des Sciences Pariisissa. Akatemiat edustivat uudenlaista järjestelmällistä tiedontuotantoa ja olivat merkittävässä osassa tieteen käsitteen merkityksen siirtymässä: vanhasta, kaiken systemaattisen tiedon kattavasta merkityksestä uuteen, erikoistuneempaan ymmärrykseen tieteestä. Akatemioista tuli uuden, kokeilevan tieteen kehityksen kotisijoja, mikä vaikutti monin tavoin myös tieteen käsitteeseen.
Tuohon aikaan oli olemassa kaksi tapaa tutkia ja oppia uusia asioita: yliopistojen vanha tapa ja tiedeakatemioiden uusi tapa. Yliopistojen tärkein tehtävä oli kouluttaa pappeja, lääkäreitä ja juristeja, ja opetuksen sisältö oli määrätty tarkasti. Tämä tarkoitti enimmäkseen vanhojen tekstien lukemista ja tulkintaa, sillä niiden nähtiin sisältävän kaikki tärkeä tieto. Tiedeakatemioihin kerääntyivät uteliaat, jotka halusivat tutkia luonnon toimintaa. He tekivät kokeita, käyttivät teleskooppeja ja mikroskooppeja ja keskustelivat löydöksistään toistensa kanssa. Mukana oli niin harrastelevia aatelismiehiä kuin ammattilaisia, jotka valmistivat tieteellisiä työvälineitä. Eräs tunnettu esimerkki on Galileo Galilei. Hän havainnoi avaruutta teleskooppinsa avulla ja todisti, ettei maapallo ollutkaan universumin keskiössä. Löydöstensä takia hän joutui riitoihin yliopistojen ja kirkon kanssa. Tiedemaailmassa hänen löydöksiään kuitenkin tuettiin ja niistä keskusteltiin. Tiedeakatemioissa kehittyi myös ajatus ”tieteellisestä menetelmästä” , joka vaatii teorioiden todistamista kokein ja havainnoin, ei vain viittaamalla auktoriteetteihin ja vanhoihin teksteihin.
Galileilla oli myös ratkaiseva rooli tieteen kielessä, sillä hän valitsi kirjoittaa kansan kielellä, italiaksi, latinan sijaan. ”Kirjoitin kansan kielellä, sillä halusin kaikkien voivan lukea tästä itse”, oli hänen selityksensä valinnalle. Näin tiede avattiin laajemmalle yleisölle.
Artikkelin kuva: Lääketieteellisen tiedekunnan dekaani, anatomian professori Niilo Pesonen oppilaineen Helsingin yliopiston histologian työsalissa. Kuvan lähde: Lönnroth, E., & Tirranen, H. (1952). Alma mater : L’université de Helsinki = University of Helsinki / réd., ed. Hertta Tirranen ; comité de rédaction = editorial committee: Erik Lönnroth … [ja muita] ; photographe = photographer: Yrjö Lintunen. WSOY.