Miksi tiedemiehiä tuntuu olevan enemmän kuin tiedenaisia?
Television aamulähetyksissä ja keskusteluohjelmissa kokoontuu useimmiten miehistä koostuva asiantuntijakaarti. Missä naistutkijat luuraavat?
Havainto tiedenaisten harvinaisuudesta on oikea, mutta ilmiö itsessään ei ole yksinkertainen vaan avaa näkymän akateemiseen työhön liittyvään rakenteelliseen epätasa-arvoon. Yliopistokoulutuksessa naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutuu EU-maissa hyvin, ja Suomi loistaa tässä tilastossa.1 Suomessa valmistuvista tohtoreista yli puolet on naisia. Sitten tapahtuu jotain outoa, sillä tutkijan ammatissa naisia työskentelee selvästi miehiä vähemmän. Niin Suomessa kuin Euroopassakin yhtä naistutkijaa kohti on kaksi miestutkijaa. Akateemisen uran huipulla eli professoritasolla naisten osuus jähmettyy 30 prosenttiin. Professorikunta on miesvaltaista jopa niillä tieteenaloilla, joilla muutoin työskentelee runsaasti naisia. Jokin mättää tutkijantyön yhtälössä.
Korkeasti koulutetut naiset kyllä työllistyvät, mutta mieskollegoitaan harvemmin tutkijoina. Moni luopuu tutkijantyöstä tietoisesti, mikäli työnkuva ei vastaa odotuksia. Yleisesti tutkijat kokevat työhönsä liittyvän akateemisen kilpajuoksun raskaana. Työsuhteet ovat lyhyitä, resursseista kilpaillaan ja tutkijoita arvotetaan saadun rahoituksen ja julkaisujen määrän kautta. Myös miehiä siirtyy pois tutkijantyöstä yksilökeskeisyyden, kiristyvien vaatimusten ja kapenevien työnäkymien vuoksi. Naisten osalta kato on kuitenkin suurempi. Sanotaan, että uraputki vuotaa, kun tietyn väestöryhmän edustus vähenee merkittävästi tietystä ura- tai koulutusvaiheesta. Tämä ilmiö koskee naistutkijoita, ja se konkretisoituu tohtorinväitöksen jälkeisinä vuosina.
Aina tutkijanura ei etene motivaatiosta ja kyvykkyydestä huolimatta. Jos akateemista työelämää verrattaisiin rakennukseen, se näyttäisi enemmän pyramidilta kuin pilvenpiirtäjältä: siirryttäessä ylempiin kerroksiin ja vastuullisempiin tehtäviin työpaikkoja on vähemmän tarjolla ja huipulla on niukasti tilaa. Ongelma on se, että naistutkijat pääsevät harvoin huipulle. Heidän uraputkensa tyssää niin sanottuun lasikattoon: näkymättömään esteeseen, joka estää naisia – muttei miehiä – etenemästä johtotehtäviin yliopistoissa ja muissa tutkimusorganisaatioissa. Eräs yksinkertainen mutta yllättävän yleinen lasikattoja kannatteleva mekanismi on johtajien taipumus palkata itsensä kaltaisia henkilöitä vastuutehtäviin. Miesten on helpompi päästä mukaan niin sanottuun herrakerhoon ja edetä urallaan sitä kautta. Todellisuudessa lasikattoilmiön taustalla vaikuttavat monenlaiset tekijät, jotka vahvistavat toinen toisiaan. Niistä tuodaan tässä tekstissä esiin muutamia.
Lasikaton kohdatessaan tutkijankoulutuksen saanut nainen hakeutuu verrattain usein opetustyöhön tai asiantuntijatehtäviin, tai vaihtaa alaa. Usein vaihtoehtoiset työtehtävät eivät vastaa saatua tutkijankoulutusta. Tarttuvan lattian ilmiöksi kutsutaan tilannetta, jossa syrjivät työllistymismallit pitävät työntekijöitä alemmissa asemissa, eivätkä he pääse etenemään urallaan. Moni naistutkija tekee työtään lasikaton ja tahmalattian välissä joko pakotettuna tai vapaaehtoisesti. On hyvä muistaa, että kaikki tutkijat eivät halua johtotehtäviin vaan moni nauttii asiantuntijatyöstä.
Tutkimustyö on vaativaa, ja sen lisäksi moni naistutkija kantaa päävastuun kotitöistä, lastenhoidosta ja mahdollisesti huolehtii vanhemmistaan näiden ikääntyessä. Myös omaa hyvinvointia on vaalittava. Tärkeä johtolanka on tieto, että osa-aikaisesti työskentelee joka viides naistutkija eli huomattavasti miehiä useampi. Työajan lyhentäminen on yleinen keino hallita työn määrää ja yhteensovittaa työtä ja yksityiselämää. Akateemisen työn yksi merkittävä etu onkin mahdollisuus sovittaa työntekoa muun elämän rytmiin joustavasti.
Vaikka sukupuolten tasa-arvo on edennyt aimo loikan viime vuosikymmeninä, sukupuoliroolit muuttuvat yhteiskunnassa hitaasti. Naisten pääsyä tiedemaailmaan on historiallisesti rajoitettu. Suomessa vuosi 1870 oli merkittävä, koska silloin kahdelle naiselle, Maria Tschetschulinille ja Rosina Heikelille, myönnettiin vapautus naissukupuolesta ja erikoislupa osallistua yliopisto-opetukseen. Tätä ennen opiskelu yliopistossa oli miesten etuoikeus.
Moisista syrjivistä käytännöistä on nykyään luovuttu, mutta silti piilevät rakenteet, kuten vaatimus kiivaasta julkaisutahdista ja äitiyteen liittyvät odotukset, haastavat naisia miehiä enemmän. Kokonaisuutena tiedemaailman käytänteet suosivat niitä tutkijoita, jotka laittavat työn paalupaikalle elämän tärkeysjärjestyksessä. He ovat harvemmin naisia. Uskallan kuitenkin väittää, että moni naistutkija tunnistaa elämässään muitakin tärkeitä arvoja kuin työnteon, mikä on pelkästään hyvä asia, eikä heikennä tehdyn työn laatua. SheFigures 2024 -tilasto kertookin, että vaikka tutkijanuralla pidemmälle edenneet naiset julkaisevat miehiä vähemmän artikkeleita, ei julkaisujen tieteellisessä laadussa ole eroa. Kuitenkin tutkijanuran arvioinnissa painotetaan nimenomaan julkaisujen määrää, ei laatua, mikä on jälleen yksi lasikattoa kannatteleva rakenteellinen pilari.
Palataan lopuksi ruudun ääreen ja mietitään, ketkä asiantuntijat päätyvät toimittajien haastateltaviksi. Tyypillisesti he ovat pitkän uran tehneitä professoreita, joiden työtehtävät painottuvat hallintoon, johtamiseen ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Heillä on vankka asiantuntemus, eikä tutkimustyö enää vie niin paljoa heidän aikaansa, koska heillä tyypillisesti on oma tutkimusryhmä, jossa tehtäviä voi delegoida jatko-opiskelijoille ja tutkijoille. Koska naiset ovat aliedustettuina professorikunnassa, paneelikeskusteluihin päätyy useimmiten miehiä. Se on tilastollinen fakta.
- Kirjoituksen taustalla on käytetty EU-komission koostamaa laajaa SheFigures -tilastoa naisista tiedeurilla. ↩︎