Ulottuuko kosketus geeneihimme asti?
Kehoomme kohdistuu monenlaisia fyysisiä voimia, joilla on merkittävä vaikutus sen toimintaan. Kaikkia soluihin ja voimansiirtoon liittyviä mekanismeja ei vielä tunneta. Tutkijat kehittivät työkalun, jonka avulla voidaan havaita ja mitata solun tumaan kohdistuvaa voimaa.
Johdanto
Kudosten pintasolut eli epiteelisolut suojaavat meitä kuivumiselta, vaarallisilta taudinaiheuttajilta, kemikaaleilta sekä ulkoisten mekaanisten voimien, kuten painamisen tai venyttämisen, aiheuttamilta vaurioilta. Esimerkiksi ihon epiteelisolut pystyvät aistimaan kosketuksen, kuten ihon silittämisen. Epiteelisolut eivät kuitenkaan pelkästään aisti mekaanisia voimia, vaan viestivät niistä keskenään, jakavat mekaanisesta rasituksesta aiheutuvan taakan, ja välittävät tietoa näistä voimista aivan solujen komentokeskukseen tumaan ja siellä sijaitsevaan perimäämme asti.
Nykyään tiedetään, että erilaisten fyysisten voimien vaikutus on tärkeää kehomme normaalille toiminnalle, kasvulle ja kehitykselle.1 Lisäksi solujen voimansiirron tiedetään olevan häiriintynyt monissa eri sairauksissa. Kaikkia voimanvälitykseen liittyviä molekulaarisia mekanismeja ei kuitenkaan vielä tunneta. Siksi näiden tutkiminen ja tarkempi ymmärtäminen voi tulevaisuudessa avata uusia mahdollisuuksia sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon.2 Tarvitsemme uusia työkaluja voidaksemme tarkastella eläviä soluja juuri sillä hetkellä, kun ne kokevat esimerkiksi painamisesta aiheutuvaa voimaa, ja havaitaksemme tällaisen voiman aiheuttamia muutoksia geenien ilmentymisessä.
Kehitimme tutkimuksessamme pieniin, valoenergian vaikutuksesta valoa ulospäin säteileviin eli fluoresoiviin molekyyleihin ja niiden väliseen energian vaihtoon perustuvan työkalun, joka toimii biosensorina eli raportoi voimista (Kuva 1). Biosensorin avulla pystyimme ensimmäistä kertaa havaitsemaan ja mittaamaan tumaan kohdistuvaa voimaa luotettavasti.

Voimien välittäminen solukalvolta aina DNA:han saakka on monimutkainen prosessi. Solut aistivat venytystä, painamista tai nesteen virtauksesta aiheutuvaa leikkausvoimaa ulkopinnoillaan eli solukalvolla sijaitsevien, mekaanisesti herkkien proteiinien tai niistä muodostuvien rakenteiden avulla. Solukalvon alla aktiini-proteiinista muodostuva solun tukiranka on suoraan yhteydessä näihin. Aktiinitukiranka jatkuu solun sisäosan läpi aina tuman, solun mekaanisen aivokeskuksen tumakalvolle asti. Mekaanista informaatiota tuova tukiranka kytkeytyy suoraan tumaa ympäröivään tumakalvoon. Tumakalvolla on myös voimia aistivia eli mekanoherkkiä, useista proteiineista muodostuvia rakenteita. Niitä kutsutaan LINC-komplekseiksi. Kun voimat saapuvat tumakalvolle, ne käyttävät LINC-kompleksia siltana ja pääsevät kuin sähkö lankaa pitkin sisälle tumaan. Tumakalvon alla ne törmäävät tumalevyyn, joka koostuu A- ja B-tyypin lamiineista.3
A-tyypin lamiinit ovat mekaanisesti herkkiä, ja muuttavat rakennettaan voiman seurauksena. Lamiineilla on lisäksi merkittäviä tehtäviä perimän eli kromatiiniksi tiivistyneen DNA:n sitomisessa ja geenien ilmentämisessä.4 Näistä rakenteista muodostuva molekyylien moottoritie on kuuma. Kun solu kokee puristusta, solun ja solutukirangan muoto muuttuu ja tämän seurauksena myös tuma voi muuttaa muotoaan. Tämä aiheuttaa muutoksia kromatiinin rakenteessa ja transkriptiotekijöissä, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, miten solu toimii.5 Voimat ehkä vaimenevat matkan aikana, mutta voiman välitystä tehdään jatkuvasti, mikä mahdollistaa solujen reagoimisen muuttuvaan ympäristöönsä. Solujen pitää osata toimia mekaanisten vihjeiden mukaan.
Vaikka mekaanisten voimien merkitys solujen toiminnalle tunnistettiin jo 1980-luvulla, niiden roolia geenien ilmentymisen säätelyssä alettiin ymmärtää laajemmin vasta 1990- ja 2000-luvuilla. Tällöin tutkijat alkoivat pohtia, kokevatko tumalevyn lamiinit ja sitä kautta perimämme mekaanista voimaa, ja miten tumansisäisiä voimia voitaisiin mitata. Halusimme kehittää tuman mekaanisten voimien mittaamiseen uuden työkalun ja auttaa ymmärtämään kromatiiniin lamiinien kautta vaikuttavia voimia.
Miten tutkimus tehtiin?
Kehitimme laboratoriossa nanobodyihin perustuvan biosensorin, joka kohdistuu tumalevyn lamiineihin. Nanobodyt ovat maailman pienimmistä vasta-aineista, kamelideistä, eristettäviä lyhyitä toiminnallisia osia nimeltään VHH, jotka kokonsa ansiosta soveltuvat hyvin tiiviin tumalevyn tutkimukseen. Biosensorin TSMod-nimisessä osassa kaksi valoa säteilevää proteiinia eli fluoroforia on yhdistetty A-tyypin lamiineja tunnistaviin nanobodyihin (Kuva 1).6 Sensorin fluoroforien välissä on molekulaarinen jousi, jonka pituus muuttuu lamiineihin ja sitä kautta sensoriin kohdistuvan venytyksen mukana. Sensorin toiminta perustuu fluoroforien keskinäiseen vuorovaikutukseen. Kun tuma rentoutuu ja lamiinit puristuvat lähemmäs toisiaan, myös fluoroforit lähestyvät toisiaan ja niiden välillä tapahtuu FRET-energiansiirtoa: mikroskoopin laserilla viritetty luovuttajafluorofori siirtää energiaa vastaanottajafluoroforille. Tuman ja lamiinien venyessä fluoroforit puolestaan etääntyvät toisistaan, mekaaninen jännittyneisyys (venytys) lamiineissa kasvaa, energiansiirto vähenee ja mitattavan valon määrä pienenee. Muodostuvan valon määrää voidaan kuvata mikroskoopilla.

(A) Kaavakuva kokeesta, jossa soluille aiheutetaan mekaanista painetta painamalla niitä hydrogeelillä. Ennen painamista aktiinitukirangan mekaanisen jännityksen vaikutus on estetty käsittelemällä solut aktiinia hajottavalla sytokalasiini D -nimisellä myrkyllä ennen painamista. Tällöin painettaessa tumasta mitatut voimat ovat suoraan tumalevyn mekaanisen jännitysvoiman muutoksia. (B) Epiteelisolun tumien litistymistä mekaanisen painamisen seurauksena havainnollistavat mikroskooppikuvat (vasen ja keskellä). Litistyminen havaitaan tuman poikkileikkeen suurentumisena (turkoosi) alkuperäiseen tilanteeseen (magenta) verrattuna (oikea). Painamisesta aiheutuu tumalevylle venytystä eli lisää mekaanista rasitusta. Kuva: Muokattu alkuperäisartikkelista Danielsson, ym. 2023, CC-BY-4.0, https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/.
Veimme sensorin geneettisen ohjeen epiteelisoluihin, ja testasimme sen toimintaa reaaliaikaisesti. Muutimme eläviin soluihin kohdistuvia voimia painamalla niitä hydrogeeleillä (Kuva 2), kasvattamalla solujen ja tumien kokoa osmoosin avulla tai vaikuttamalla lääkkeillä solutukirankaan. Kuvasimme soluja mikroskoopilla ennen käsittelyjä, niiden aikana ja/tai jälkeen ja määritimme sensorin tuottaman valon määrän mikroskooppikuvista tietokoneohjelmilla.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Tutkimuksessamme havaitsimme, että epiteelisolujen tumalevyn lamiineihin kohdistuu dynaamisesti muuttuvia mekaanisia voimia. Hydrogeelillä painettaessa aiheutui tuman litistymistä (Kuva 2). Tällöin lamiineihin kohdistui venytystä, mikä havaittiin sensorimme tuottaman valon määrän vähenemisenä (Kuva 3).

Solun tukirangan hajottaminen puolestaan johti solun ja erityisesti tuman mekaaniseen rentoutumiseen, mikä näkyi sensorin tuottaman valon määrän kasvuna. Tuloksemme osoittivat, että solutukirangan ja tuman välinen mekaaninen vuorovaikutus on todellista ja dynaamisesti muuttuvaa. Havaitsimme lisäksi, etteivät solutukirangan välittämät voimat ole ainoa tuman mekaaniseen jännittyneisyyteen vaikuttava tekijä. Myös solun elinkierto eli solusykli, kromatiinin rakenteellinen järjestäytyminen sekä solun geneettisen ilmiasun muutokset vaikuttivat voimakkaasti tuman mekaaniseen jännittyneisyyteen.
Lopuksi tutkimme myös lamiinien ja kromatiinin välistä vuorovaikutusta A-tyypin lamiinien ja kromatiinin sisältämien histonien välille suunnitellulla vastaavalla sensorilla. Havaitsimme, että kun tumakalvon alla sijaitsevat lamiinit sitovat kromatiinia, siihen kohdistuu myös mekaanista voimaa. Lisäksi osoitimme ensimmäistä kertaa, että tuman sisällä vapaasti sijoittuneet, tumalevystä irralliset A-tyypin lamiinit vuorovaikuttavat kromatiinin kanssa tuman sisällä, ja että myös näihin vuorovaikutuksiin liittyy mekaanista jännittyneisyyttä. Tätä ei ollut aiemmin voitu osoittaa saatikka mitata. Tulokset laajentavat käsitystämme lamiinien ja kromatiinin vuorovaikutuksesta, ja osoittavat, kuinka sekä solun ulkopuolelta välittyvät että solun sisällä syntyvät voimat vaikuttavat tumassa aina kromatiiniin asti. Tutkimuksemme tuloksena kehitetty työkalumme toimi täten hyvin tumaan, sen tumalevyyn ja kromatiiniin kohdistuvien mekaanisten voimien mittaamisessa.
Lopuksi
Ulottuuko kosketus siis geeneihimme asti? Vaikka tutkimuksemme ei suoraan vastaa tähän kysymykseen, tuloksemme osoittavat, että mekaaniset voimat todella ulottuvat aina tumalevyyn ja kromatiiniin asti. Kehittämämme nanobodyihin perustuvan biosensorin avulla näitä voimia voidaan mitata reaaliaikaisesti. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia selvittää, miten tuman mekaaninen jännitys, kromatiinin rakenne ja lopulta geenien toiminta liittyvät toisiinsa. Koska solujen mekaanisen voimansiirron häiriöt liittyvät moniin sairauksiin, kuten syöpään, mekaanisten voimien vaikutusten ymmärtäminen ja siitä saavutettu tieto voi tulevaisuudessa auttaa sekä sairauksien syntymekanismien selvittämisessä että uusien terapeuttisten hoitokohteiden löytämisessä. On kiehtovaa ajatella, että ymmärryksemme ihmisen fysiologiasta täydentyy, kun huomioimme myös fysikaalisten voimien merkityksen. Sensorimme on nyt muiden tutkijoiden saatavilla, ja TSMod-teknologia mahdollistaa vastaavaan periaatteeseen perustuvien molekulaaristen voimasensoreiden kehittämisen myös uusiin tutkimuskohteisiin.