Miten tieteessä huijataan?

Tiedemaailman pimeällä puolella voi törmätä monenlaiseen epärehellisyyteen. Jotkut tutkivat yrittävät anastaa toisten työn tuloksia tai käyttää muita kepulikonsteja, mutta myös tutkijoita pyritään vetämään nenästä.

Tieteessä yritetään huijata jatkuvasti monella eri tavalla. Urallaan eteenpäin pyrkivä tieteentekijä voi esittää jonkin väitteen tueksi manipuloitua tai väärennettyä tutkimusaineistoa (sepittäminen, vääristely), hän on saattanut kopioida tekstinsä jo ilmestyneestä tiedonlähteestä (plagiointi) tai käyttää luvatta toisen tutkimusideaa tai -tuloksia (anastaminen).1  Tutkimustuotos voi myös olla suurelta osin tekoälyn tekemä. Toisaalta taas tieteentekijää voidaan huijata houkuttelemalla hänet julkaisemaan heikkotasoisissa tiedelehdissä tai matkustamaan olemattomiin tiedekongresseihin. 

Tieteellisen työn yksi peruslähtökohta on kriittisyys, ja sitä tarvitaan erityisesti tieteen tuloksia arvioidessa. Tämä toteutetaan pääosin vertaisarvioinnilla:  kun tutkija lähettää tutkimusartikkelinsa tieteelliseen lehteen julkaistavaksi, ja sen päätoimittaja katsoo artikkelin olevan varteenotettava, päätoimittaja lähettää käsikirjoituksen kahdelle tai useammalle saman tieteenalan tutkijalle arvioitavaksi. Arvioijien laatimien raporttien pohjalta päätoimittaja joko hyväksyy artikkelin julkaistavaksi (useimmiten erilaisia korjauksia ja täydennyksiä vaatien) tai hylkää käsikirjoituksen.  Arvioijat eivät yleensä tiedä tekijän henkilöllisyyttä, eikä tekijä arvioijien, jotteivät esimerkiksi erilaiset henkilökohtaiset suhteet vaikuta arviointiin. Samankaltaista vertaisarviointiprosessia sovelletaan myös esimerkiksi tieteellisiä rahoitushakemuksia arvioitaessa ja tutkijanarvioinnissa. 

Erityisesti luonnontieteissä tutkimus perustuu usein dataan. Mikäli se on heikkolaatuista tai sitä on yritetty manipuloida tai väärentää, itse tutkimustuloksetkin ovat vääristyneitä. Tämäntapainen huijaus ei aina paljastu vertaisarviointiprosessissa ja virheellistä tietoa sisältäviä tutkimusartikkeleita on julkaistu paljon. Näistä syistä jo julkaistuja artikkeleita vedetään toisinaan pois lehdistä. Niitä voi myös ilmiantaa Retraction Watch -palveluun. Tässä mielessä tiede on itseään korjaavaa. 

Ääriesimerkkinä tieteellisestä roskasta ovat ns. artikkelitehtaat (paper mill), joissa tuotetaan samasta lähdeaineistosta suuri määrä vain vähän toisistaan poikkeavia artikkeleita, jotka myydään tutkijoille ja jotka sitten lähettävät niitä eri lehtiin julkaistaviksi. Tekoälyn avulla tämä tehtailu on aiempaa helpompaa ja monet lehdet ovat saaneet niin paljon käsikirjoituksia, ettei niitä voida enää rajallisilla resursseilla käsitellä. Viron yleisradion tekemässä testissä toimittajat pystyivät ostamaan tiedeartikkelin mustan pörssin artikkelitehtaasta 200–800 dollarilla. 

Tutkija voi koettaa huijata myös plagioimalla eli lainaamalla luvatta tekstiä, ideoita, kuvia tai muuta sisältöä muilta. Hyvän tieteellisen käytännön mukaan jonkun muun tekemä sisältö on aina ilmoitettava asianmukaisesti viittaamalla lähteeseen silloinkin, kun tiivistää sisällön omin sanoin. Tämän vuoksi tieteentekijän perustaitoihin kuuluvat viittauskäytännöt, joita opetetaan esimerkiksi korkeakouluissa.  Useimmissa korkeakouluissa ja tieteellisissä lehdissä on käytössä erilaisia plagiaatintunnistusjärjestelmiä ja monissa tapauksissa plagiointi voidaan havaita herkästi. Suomessa Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) seuraa hyvän tieteellisen käytännön toteutumista ja esittelee havaittuja plagiointitapauksia sivuillaan.

Suurten kielimallien aikana plagiointi on yhä suurempi ongelma. Tekoälytyökalu voi tietoa hakiessa esittää pätevältä kuulostavia virkkeitä, joita tekisi mieli hyödyntää sellaisenaan. Ne saattavat kuitenkin olla suoraan tai vähän muunneltuna jonkun toisen tekstiä jostakin artikkelista tai kirjasta ja siten käyttö täyttää plagioinnin tunnusmerkit. Siksi kannattaa ohjeistaa tekoäly mainitsemaan käyttämänsä lähteet ja hakeutua alkuperäisen tiedon äärellä. Tekoälyn antamat tiedot kannattaa muutenkin aina tarkistaa, sillä se saattaa myös keksiä lähteitä tai tekstiä ilman mitään todellisuuspohjaa ja tekijä voi syyllistyä plagioinnin lisäksi myös väärän tiedon levittämiseen.  

Plagiointia vakavampi tapaus on anastus, jossa henkilö julkaisee toisen tutkimustuloksia, koetuloksia, tutkimusideoita, tekstiä, tutkimusaineistoa tai kuvia tämän tietämättä. Tämäntapaiset tekijänoikeusrikkomukset voivat johtaa oikeudenkäynteihin.

Useimmat tutkimuksen rahoittajat ja monet instituutiot vaativat avointa julkaisemista, jonka myötä tutkimusartikkelin voi lukea verkosta kuka tahansa. Suuret tieteelliset kustantajat perivät avoimesta julkaisemisesta ns. julkaisumaksun, joka on keskimäärin reilut 2000 euroa per artikkeli. Maksuun sisältyy mm. toimittajien palkkio, taitto, oikoluku ja perusteellinen vertaisarviointiprosessi – tosin tutkijat suorittavat vertaisarvioinnin yleensä korvauksetta. 

Julkaisumaksun perimiskäytäntö on johtanut tiedemaailmassa eräänlaiseen mustan pörssin kauppaan, jossa tieteentekijöille kaupataan nopeaa ja tehokasta julkaisemista imartelevilla sähköpostiviesteillä. Kyseessä olevien lehtien nimet voivat olla lähes samoja kuin tunnettujen alan lehtien tai hyvin yleisiä ja mahtipontisia. Usein tutkijalle kaupataan myös julkaisemista lehdissä, jotka kuuluvat aivan eri tieteenalaan kuin hänen tutkimuksensa.

Maailmassa on yli 20 000 ns. saalistajalehteä, joiden pääasiallinen tarkoitus on lypsää rahaa tutkijoilta. Saalistajalehtien vertaisarviointiprosessi on näennäinen tai olematon eli käytännössä artikkelin voi julkaista maksamalla lehden vaatiman julkaisumaksun. Varsinkin nuoret ja kokemattomat tutkijat saattavat helposti langeta näihin viesteihin vain huomatakseen, että artikkeli ei koskaan ilmestynyt tai parhaassa tapauksessa kyseinen lehti on huolimattomasti toimitettu ja siinä olevat artikkelit ovat heikkotasoisia. Saalistajalehdet ja niitä pyörittävät kustantajat ovat hyvin tiedemaailman tiedossa, ja artikkeli näissä lehdissä on tutkijalle mainehaitta, josta ei pääse helposti eroon. Maksettua julkaisumaksua ei yleensä saa perittyä takaisin, sillä lehti ei vastaa sähköposteihin.  

Tunnetaan myös tapauksia, joissa sähköpostitse kutsun saanut tutkija on matkannut suurin kustannuksin Kiinaan tutkimuskongressiin vain havaitakseen, ettei mitään kongressia koskaan ollut olemassakaan. Kongressin osallistumismaksu oli toki jo maksettu. 

Tieteellisten huijausten taustalla on ainakin kolme yllykettä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella omaan etuun. Yksi on maineen ja huomion haku. Merkittävän tieteellisen tuloksen julkistaminen yleensä tutkimusartikkelin muodossa voi tuoda tutkijalle paljon kunnioitusta kollegoiden keskuudessa ja johtaa uralla nousukiitoon, kenties myös pysyvään työpaikkaan tai tieteellisiin palkintoihin, joista arvostetuimpia ovat Nobelin palkinnot. Välillisesti tämä voi siis johtaa myös rahaan ja vakavaraisuuteen – pysyvä tutkimusvirka, kuten professuuri, takaa arvostetun ja säännöllisen työpaikan, jossa ei tarvitse kilpailla lyhytaikaisesta rahoituksesta. Tähän liittyy myös toinen yllyke, ns. julkaisupaine. Tutkijan on julkaistava säännöllisesti voidakseen kilpailla tutkimusviroista ja tiederahoituksesta. Tämä on haasteellista sen vuoksi, että arvostettujen tiedelehtien vertaisarviointiprosessi on tiukka ja usein vaaditaan useampi lehti ennen kuin artikkeli saadaan hyväksyttyä. 

Nämä kaksi ensimmäistä yllykettä liittyvät tutkijan urapaineisiin. Voidakseen jatkaa tutkijanuraansa tieteentekijän on julkaistava, ja kun aikaa kuluu, eikä artikkeleita saada hyväksyttyä, voidaan turvautua oikoteihin datan keräämisessä tai langeta sähköpostiin sateleviin julkaisutarjouksiin. Tähän saattaa liittyä myös edellä kuvattuja huijaustapoja, kuten datan manipulointi, plagiointi tai tekoälyn hyödyntäminen. 

Kolmas yllyke liittyy erilaisiin poliittisiin, uskonnollisiin tai ideologisiin intresseihin. Tutkija voi manipuloida sisältöä, jotta se olisi paremmin yhteensopiva jonkin ideologian pönkittämiseksi. Tunnettu esimerkki on lääkäri Andrew Wakefield, joka koetti osoittaa MPR-rokotteen aiheuttavan autismia. Tutkimusartikkeli vedettiin pois ja selvisi, että siihen liittyvää aineistoa oli vääristelty ja eturistiriita oli jätetty ilmoittamatta.

Artikkeli kuva liittyy tunnettuun The Sun-sanomalehdessä vuonna 1835 ilmestyneeseen artikkelisarjaan kuun asukkaista, joka tunnetaan suurena Kuu-huijauksena.

  1. Väärinkäyttöön liittyvät termit perustuvat Tutkimuseettisen tiedekunnan julkaisuun Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa, ss. 8–9: https://tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf ↩︎

Kirjoittajasta

Markku Roinila on filosofian tohtori ja teoreettisen filosofian dosentti. Hän toimii johtavana tietoasiantuntijana Helsingin yliopiston kirjaston tutkimuksen palveluissa.

Kysymyksiä pohdittavaksi

  1. Millaista hyötyä tieteellisillä huijauksilla pyritään saamaan? 
  2. Pitäisikö huijaamisesta mielestäsi antaa rangaistuksia? Millaisia?