Mitä on taiteellinen tutkimus?

Taidetta ja tutkimusta on yleisesti pidetty varsin erilaisena toimintana. Raja näiden tietämisen tapojen välillä on kuitenkin häilyvä. Molemmissa nojataan niin käytännön kokemukseen kuin luovuuteen.  

Taiteellisesta tutkimuksesta alettiin puhua 1990-luvulla, kun tohtorintutkinnot tulivat mahdollisiksi taidekorkeakouluissa. Äänensävyt olivat epäluuloisia puolin ja toisin, koska omakohtaiseen ilmaisuun perustuvaa taidetta ja tieteellistä tarkkuutta vaativaa tutkimusta pidettiin yhteensovittamattomina. Käytännössä niiden välinen raja ei kuitenkaan ole selvä. Taiteilija saattaa työssään hyödyntää vaikkapa optiikan, liikemekaniikan tai havaintopsykologian tuntemusta, ja tieteentekijä saattaa havainnollistaa löydöksiään kuvituksilla. Tieteellisessä työssä tarvitaan luovuutta ja taiteessa kurinalaisuutta. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ja mullistavia maailmantapahtumia käsitellään kirjallisuudessa ja teatterissa siinä missä historiantutkimuksessakin.  

Keskeistä ja osin uutta taiteellisessa tutkimuksessa oli, että taiteentekijän käytännön kokemukseen ja toimintaan suhtauduttiin vakavasti otettavana ajatteluna, jota voitiin sekä tutkia että käyttää tutkimisen välineenä. Kun esimerkiksi taidehistorioitsija oli vallitsevan käytännön mukaan tarkastellut valmiita teoksia tai taiteilijoiden elämäkertoja ulkopuolisen silmin, taiteilijatutkijat lähestyivät asioita henkilökohtaisen työskentelyprosessin kautta, sisältä päin. Nämäkin lähestymistavat kuitenkin risteävät keskenään. Historioitsija osallistuu luovaan taiteelliseen prosessiin tulkitessaan teosta oman kokemuksensa mukaisesti, taiteilija pohtii omaa työtään jälkikäteen pystymättä palaamaan luomisen hetkeen. 

Taiteilijatutkija tulee kuitenkin usein sellaisen ajattelun äärelle, jota ei voi käsitellä tieteellisin keinoin, vaan ainoastaan tunnistaa sen olemassaolo kehollisesti liikkumalla, materiaaleja työstämällä ja aistejaan herkistämällä. Maalaus täytyy nähdä, musiikki kuulla, esitystapahtuma elää läpi, eikä niiden sisältöjä voi pukea sanoiksi menettämättä jotain oleellista. Tällaista tekemiseen ja kokemukseen sisältyvää osaamista kutsutaan hiljaiseksi tiedoksi, koska tekijä ei itsekään osaa sitä selittää muuten kuin näyttämällä. Arkielämästä tuttu esimerkki on polkupyörällä ajaminen, jonka oppii vain harjoittelemalla. Samaa pätee moneen tutkimusmenetelmään niin tieteessä kuin taiteessa. Aineistojen keräämistä ja analysointia, jopa kirjojen lukemista, pitää harjoitella. Taidot ja tiedot myös syvenevät, kehittyvät ja muuttuvat tekemisen myötä, usein yhdessä toisten tekijöiden kanssa. Tyypillinen taiteellinen tutkimusmenetelmä onkin työpaja, jossa harjoitteiden ja keskustelujen kautta kokeillaan ja analysoidaan erilaisia toiminnan tapoja ja etsitään niistä uudenlaista ymmärrystä. Käytännön demonstraatiot, näyttelyt, esitykset ja niiden tallenteet voivat olla tutkimustuloksia siinä missä tieteelliset julkaisutkin.  

Esimerkiksi kuvataiteen tohtori Niran Baibulat on tehnyt tutkimusta kävelemällä eri tavoin eri ympäristöissä ja tarkastelemalla, kuinka näköhavainto ja kokemus maisemasta syntyvät paikan ja kävelijän vuorovaikutuksessa. Menetelminä hän käytti erilaisia historiallisia kävelemisen käytäntöjä sekä kokeilevan taiteen perinteitä, joissa toimintaa ohjaavat ennalta asetetut säännöt.  

Tanssipedagogiikan alalta väitellyt Tuire Colliander haastoi perinteisiä varhaiskasvatuksen hierarkioita tutkimalla, miten tanssi syntyy yhdessä lasten kanssa, piirtämällä ja liikkumalla. Hän kehitti menetelmiään pitkäkestoisessa kenttätyössä päiväkodissa ja analysoi havaintojaan posthumanistisen lähestymistavan kautta. Se tarkoittaa, että ilmiöiden ajatellaan jatkuvasti muotoutuvan uudelleen ja niihin vaikuttavat monenlaiset, myös ihmisistä riippumattomat tekijät, kuten Collianderin tapauksessa koronavirusepidemia, joka rajoitti tanssityöpajojen järjestelyjä.  

Haasteena niin tieteellisessä tutkimuksessa kuin taiteessa on, että tekemällä syntyvä tieto usein avautuu vain alaan vihkiytyneelle sisäpiirille. Kun asiantuntija välittömästi oivaltaa, mistä samojen kysymysten parissa työskentelevä kollega puhuu, maallikko ei ehkä lainkaan pysy kärryillä. Taiteilijatutkijan yksi tehtävä onkin sanallistaa tai muutoin havainnollistaa sekä omaa työskentelyään että alansa toimintakulttuureita niin, että niistä voidaan keskustella laajemmin. Tämä on välttämätöntä, jos halutaan ymmärtää ja puolustaa taiteen olemassaoloa yhteiskunnassa. Yhtä tärkeää on tarkastella taiteellisia työtapoja kriittisesti, mikä edellyttää ulkopuolisen katsetta. Jos keskenään keskustelevat taiteilijatutkijat jakavat jo valmiiksi samat intuitiiviset ajattelutavat, he eivät välttämättä huomaa niihin sisältyviä sokeita pisteitä. 

Suomalaisissa taidekorkeakouluissa väitöstutkimuksilta edellytetään kirjallista pohdintaa, jossa taiteellisia osioita tarkastellaan suhteessa alan perinteeseen ja aiempaan tutkimukseen sekä avataan tutkimusmenetelmiä akateemisten pelisääntöjen mukaisesti. Taiteellisen tutkimuksen kansainvälinen kenttä on kuitenkin lavea, eikä siihen kuulu yhtenäistä metodologiaa. Koska taiteenalat ovat keskenään erilaisia, myös niihin perustuva tutkimus saa omanlaisiaan muotoja ja menetelmiä. Oopperalaulaja kysyy erilaisia kysymyksiä ja etsii eri vastauksia kuin kuvanveistäjä, kirjailija tai yhteisötaiteilija. Siksi on vaikea määritellä taiteellista tutkimusta muuten kuin toteamalla sen perustuvan tekijänsä taiteelliseen toimintaan – joka nykykulttuurissa voi olla lähes mitä tahansa. 

Viime aikoina taideyliopistossa onkin kysytty, pitäisikö taiteellisen tutkimuksen sijasta puhua eri tieteen ja taiteen alojen kohtaamisista ja törmäytyksistä sekä moninaisten lähestymistapojen jatkumosta. Taiteelliset ja tieteelliset menetelmät nähdään yhä useammin toisiaan täydentävinä ja syventävinä tietämisen tapoina, joissa molemmissa ollaan lopulta jonkin sellaisen äärellä, jota ei vielä tunneta. Se voi olla muotoaan hakeva taideteos tai syvenevä faktapohjainen tieto tai niiden välinen rajankäynti.