Miksi Pohjoismaiden rajat sulkeutuivat ja miten suomalaiset ja ruotsalaiset päättäjät perustelivat sen?
Koronapandemian myötä Pohjoismaiden rajavalvontaa tiukennettiin väliaikaisesti. Maiden välillä oli siihen asti liikuttu jo pitkään hyvin vapaasti. Tutkija tarkasteli, millä tavoin Suomen ja Ruotsin kansanedustajat puhuivat rajojen sulkemisen perusteluista ja seurauksista.
Johdanto
Mitä tapahtuu, kun vuosikymmeniä lähes huomaamattomina pysyneet Pohjoismaiden rajat suljetaan yhtäkkiä? Entä miten kansanedustajat näkevät tällaisen toimen – vetoavatko he lakeihin, seurauksiin, yhteisöön vai solidaarisuuteen? Tässä artikkelissa selvennän, miten Suomen ja Ruotsin parlamenttikeskusteluissa perusteltiin ja kritisoitiin liikkumisrajoituksia koronapandemian aikana. Pohjoismaiden välillä ei ole käytännössä ollut rajavalvontaa enää 1950-luvulla sovitusta Pohjoismaiden passivapaudesta lähtien. Maiden liityttyä EU:n Schengen-järjestelmään ja EU:n vapaan liikkuvuuden myötä rajojen merkitys on ollut arkielämässä vähäinen.
Maaliskuussa 2020 Suomi, Norja ja Tanska palauttivat sisärajavalvonnan yhtäkkiä koronapandemian myötä. Tanska ilmoitti sulkevansa rajat 13.3., Norja 15.3. ja Suomi 17.3. Muutaman päivän sisällä päätöksen ilmoittamisesta muut kuin kyseisten maiden kansalaiset tai siellä oleskeluluvalla asuvat eivät pääsääntöisesti saaneet matkustaa niiden alueelle. Rajat, jotka olivat olleet lähes näkymättömiä, muuttuivat fyysisiksi esteiksi. Ruotsi valitsi aluksi toisen linjan eikä ottanut käyttöön laajoja sisärajojen sulkuja ennen vuoden 2020 loppua, jolloin niin sanottu Britannian koronavirusvariantti alkoi levitä. Tällöin myös Ruotsi päätyi tilapäisiin rajoitustoimiin.
Rajasulut vaikuttivat erityisen voimakkaasti rajaseutujen asukkaisiin, kuten Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkiin Suomen ja Ruotsin rajalla. Monien ylirajainen arki katkesi: työmatkat estyivät, perhesuhteet muuttuivat videopuheluiksi ja paikalliset yritykset menettivät asiakkaansa.
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten Suomen ja Ruotsin kansanedustajat perustelivat ja kritisoivat rajoituksia, kenelle he suuntasivat vaatimuksia ja syytöksiä, ja millaista moraaliin nojaavaa logiikkaa heidän puheissaan näkyi.
Miten tutkimus tehtiin?
Aineistonani olivat Suomen ja Ruotsin parlamenttien pohjoismaisia rajarajoituksia koskeneet keskustelut vuodelta 2021. Ruotsissa keskustelu käytiin 16.3.2021, jolloin rajoitukset olivat laajasti voimassa Pohjoismaiden välillä. Suomessa asiaa käsiteltiin 28.10.2021, rajoitusten jo päätyttyä. Tämä ajallinen ero näkyi suoraan puheenvuorojen sävyssä.
Lähestyin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin avulla.1 Tarkastelin sekä kielenkäyttöä että poliittisia asetelmia. Analysoin, mihin arvoihin tai seurauksiin puhujat vetosivat, ketä he pitivät vastuullisena ja kuinka he asemoivat Suomen ja Ruotsin suhteessa muihin Pohjoismaihin. Erottelin myös, milloin päättäjät puhuivat faktoihin ja järkeen vedoten ja milloin tunteisiin tai yhteisöllisiin ideaaleihin vedoten. Luokittelin puheet sen mukaan, kenelle vaatimus esitettiin, ketä syytettiin ja mihin perustelutyyppiin se asettui.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Jaottelin päättäjien puheenvuorot neljään perustelutyyppiin:
1) sopimuspuhe, jossa vedotaan sääntöihin ja velvoitteisiin;
2) yhteisöpuhe, jossa korostetaan pohjoismaista yhteenkuuluvuutta;
3) hyötyperustelut, joissa painotetaan seurauksia ja vaikutuksia; ja
4) solidaarisuuspuhe, jossa esiin nousee luottamus, lojaalius ja suhteet rajan yli.
Sopimuspuheessa päättäjät arvioivat rajoituksia viittaamalla lakeihin, sääntöihin ja velvoitteisiin sekä oikeusvaltioperiaatteisiin. Tämä puhetyyppi oli näkyvintä Suomen eduskunnassa, vaikka se ei ollut yleisin puhetyyppi myöskään Suomessa. Erityisesti kritiikki kohdistui yksittäisiin poikkeuksiin sisärajavalvonnassa. Esimerkiksi useissa puheenvuoroissa nostettiin esiin saamelaisten rajanylityksiin liittyvät erityisjärjestelyt poronhoitoa varten. Puheenvuoroissa rajoitusten hyväksyttävyys asetettiin kyseenalaiseksi nimenomaan sääntöjen johdonmukaisuuden ja oikeudenmukaisen kohtelun näkökulmasta.
Yhteisöpuheessa korostui käsitys Pohjoismaista tiiviinä historiallisena ja kulttuurisena yhteisönä. Tässä puhetyypissä vapaa liikkuvuus esitettiin pohjoismaisena saavutuksena, joka oli olemassa jo ennen Euroopan unionia. Sekä Suomen että Ruotsin parlamenteissa edustajat puhuivat vapaan liikkumisen merkityksestä osana pohjoismaista identiteettiä. Erityisesti suomalaisessa keskustelussa todettiin toistuvasti, että EU oli pikemminkin ottanut mallia pohjoismaisesta passivapaudesta kuin luonut vapaan liikkuvuuden itse. Tästä näkökulmasta rajojen sulkeminen ei näyttäytynyt EU-sääntöjen rikkomisena vaan ennen kaikkea pohjoismaisen perinteen katkeamisena. Yhteisöpuhe näkyi myös vaatimuksina siitä, että Pohjoismaiden tulisi jatkossa varautua kriiseihin yhteisönä.
Hyötyperustelut muodostivat kaikkein keskeisimmän puhetyypin molemmissa maissa. Tässä argumentaatiossa rajoituksia arvioitiin niiden seurausten perusteella joko myönteisinä terveysvaikutuksina tai kielteisinä taloudellisina ja sosiaalisina vaikutuksina. Ruotsissa hyötyperustelut olivat pääosin kriittisiä. Kansanedustajat kuvasivat yksityiskohtaisesti rajoitusten aiheuttamia arjen ongelmia: toimeentulonsa menettäneitä työntekijöitä, kuukausiksi eroon joutuneita perheitä, sekä asiakkaansa menettäneitä rajaseutujen yrityksiä. Erityisen voimakkaasti tämä näkyi Norjan vastaisilla rajoilla sekä Tornion ja Haaparannan alueella. Suomessa hyötyperustelut taas painottuivat rajoitusten puolustamiseen. Rajoituksia pidettiin välttämättöminä, koska niiden katsottiin pelastaneen henkiä ja suojelleen terveydenhuollon kantokykyä. Tämä oli selkeästi utilitaristinen argumentti: vaikka seuraukset olivat monille raskaita, niiden arvioitiin olevan hyväksyttäviä suhteessa saavutettuihin terveyshyötyihin.
Solidaarisuuspuhe oli erityisen näkyvää Ruotsissa ja erotti ruotsalaisen keskustelun selvästi suomalaisesta. Tässä puhetyypissä rajoituksia arvioitiin sen kautta, mitä vaikutuksia pohjoismaiseen luottamukseen ja tunnepohjaisiin suhteisiin kohdistuu. Useissa ruotsalaisissa puheenvuoroissa ilmaistiin huolta siitä, että rajasulut rapauttivat vuosikymmenten aikana rakentunutta pohjoismaista keskinäistä luottamusta. Yhdessä puheenvuorossa kerrottiin ruotsalaisista rajan toisella puolella työskentelevistä henkilöistä, joita oli Norjassa kutsuttu ”likaisiksi”. Tällaiset kokemukset nähtiin osoituksina kielteisistä tunteista ja leimaamisesta, joita pandemia oli synnyttänyt rajanylittäjiä kohtaan. Solidaarisuuspuheessa rajoitusten suurin ongelma ei ollut vain aineellinen vaan myös symbolinen haitta: ne uhkasivat pohjoismaista yhteishenkeä ja lojaalisuutta. Tämä havainto on linjassa aiemman tutkimuksen kanssa, jonka mukaan pandemia repi rakoja pohjoismaiseen yhteistyöhön.2
Siinä missä ruotsalaiset edustajat syyttivät muita Pohjoismaita rajoituksista, monet suomalaiset kansanedustajat syyttivät itse koronaa, eivät hallitusta, rajoituksista johtuneista ongelmista. Tämä oli selkeä retorinen tapa siirtää vastuu pois poliittisista päätöksentekijöistä. Esimerkiksi hallituspuolue SDP:tä edustava kansanedustaja totesi, että ”koronapandemia merkitsi kaikkine negatiivisine vaikutuksineen myös merkittävää takaiskua Pohjolan vapaalle liikkuvuudelle” (kirjoittajan korostus).
Yksi keskeisimmistä havainnoistani oli, että Suomen ja Ruotsin parlamentit käsittelivät vapaan liikkuvuuden rajoituksia lähes täysin pohjoismaisena kysymyksenä, vaikka sisärajavalvonnan palauttaminen on pohjimmiltaan EU:n oikeusjärjestelmän alle kuuluva toimi. Vain harvat kansanedustajat viittasivat EU-sääntöihin, ja silloinkin usein kriittisesti, kun esimerkiksi pelättiin EU:n heikentävän pohjoismaista vapaan liikkuvuuden erityisluonnetta. Esimerkiksi ruotsalainen Ruotsidemokraatteja edustava kansanedustaja katsoi, että pohjoismaisia vapaan liikkuvuuden sopimuksia ei voitaisi uudistaa EU:n byrokraattisten mekanismien vuoksi. Pelkona siis oli, että Pohjoismaat eivät voisi tarjota toisilleen sujuvampaa liikkuvuutta, jos se ei koske kaikkia EU-kansalaisia. Toisaalta Pohjoismaiden eduskuntapuhe kuvasti kahden kerroksen pohjoismaisuutta: omat kansalaiset nähtiin erityisasemassa, muita kansalaisia ei.
Lopuksi
Poliitikkojen reaktiot paljastivat syvälle juurtuneita arvoja, identiteettejä ja käsityksiä siitä, mitä pohjoismaisuus merkitsee. Koronapandemia rikkoi hetkellisesti pohjoismaista yhteisöllisyyttä, mutta ei pysyvästi. Ruotsin kansanedustajien suhtautuminen rajoituksiin oli kriittisempi, kun taas Suomessa niitä puolustettiin, mutta molemmissa parlamenteissa pohjoismainen liikkumisen vapaus nähtiin arvona, josta ei haluta luopua.
Samalla kriisi paljasti, ettei Pohjoismailla ole toimivia yhteisiä ratkaisuja rajojen hallintaan. Esimerkiksi yhteisen koronapassin puuttuminen näkyi konkreettisina ongelmina rajaseuduilla.3
Tutkimus opetti, että rajat eivät ole vain fyysisiä viivoja kartalla vaan myös symboleja Pohjoismaisesta ja Schengen-maiden välisestä yhteistyöstä. Kriisin aikana rajat voivat muuttua ja sulkeutua nopeasti, mutta yhtä nopeasti ne voivat jälleen avautua.