Milloin lapsuus päättyy ja nuoruus alkaa?
Lapsuus ja nuoruus on ymmärretty eri aikoina sekä eri alojen tutkimuksessa eri tavoin. Lapsuuden loppuminen on monelle myös henkilökohtaisesti merkittävä elämän taitekohta. Tutkija tarkasteli lapsuus- ja nuoruusmuistoja omaelämäkertakirjoituksissa.
Johdanto
Muistatko hetken, kun sinusta tuntui, ettet ollut enää lapsi? Isoksi kasvaminen ei tapahdu yhdessä yössä, mutta jokainen meistä muistaa hetkiä, jotka saivat katsomaan itseään uudella tavalla. Ne voivat olla ohikiitäviä tilanteita, kun lapsuuden leikit eivät enää houkutelleet, peilikuva näyttikin vieraalta tai kun sai vanhemmilta luvan tehdä jotain aiemmin kiellettyä. Kasvamiseen liittyy monenlaisia toimintatapoja, odotuksia ja oikeuksia, jotka viestivät niin itselle kuin muillekin, että täältä tulee nuori.
Lapsuutta ja nuoruutta ei kuitenkaan ole aina nähty samalla tavalla kuin nyt. Nuoruus käsitteenä on yllättävän tuore. Vielä sata vuotta sitten, kun maatalous oli hyvin keskeinen osa suomalaista yhteiskuntaa, ihmisen elämänkaari oli suhteellisen suoraviivainen: lyhyestä, usein työntäyteisestä lapsuudesta siirryttiin rippikoulun kautta perheen ja työnteon määrittämään aikuisuuteen. Vasta 1900-luvun puolivälissä lapsuuden ja aikuisuuden väliin alkoi hahmottua uusi elämänvaihe: nuoruus.
Monitieteisessä lapsuudentutkimuksessa korostetaankin, että ikävaiheet eivät ole ennalta määriteltyjä ja aina samanlaisia, vaan niihin vaikuttavat sekä kulttuuriset että sosiaaliset tekijät. Siksi ikävaiheiden rajat eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi osa tutkijoista korostaa nuoruuden määrittelyssä biologista ikää, kuten murrosiän alkamista, toiset juridisia rajapyykkejä, kuten rikosoikeudellista vastuuta tai ajokorttia. Kolmas tapa on tarkastella sosiaalisia siirtymiä, kuten siirtymistä alakoulusta yläkouluun tai seurustelusuhteiden alkua.1 Nämä määritelmät eivät kuitenkaan ota huomioon kulttuurista ympäristöämme. Esimerkiksi monet nykypäivän lapset kokevat lapsuutensa päättyvän varhain, jo noin kymmenvuotiaana, sillä sosiaalinen media, mainokset ja kaveripiirien odotukset ohjaavat lapsia kohti aikuismaisempaa tyyliä ja käytöstä.2 Miten lapsuuden rajat siis rakentuvat?
Tässä tutkimuksessa tarkastelen lapsuuden ja nuoruuden välistä siirtymää historiantutkimuksen ja henkilökohtaisten kokemusten näkökulmista. Miten aiemmat sukupolvet kuvaavat elämäntarinoissaan hetkiä, jolloin he kokivat lapsuuden väistyvän ja nuoruuden alkavan? Miltä nuoreksi kasvaminen tuntui? Ja mitä nämä kokemukset kertovat sen ajan lapsuus- ja nuoruuskäsityksistä?
Miten tutkimus tehtiin?
Tutkimukseni perustui vuonna 2010 järjestettyyn Oi nuoruus -kirjoituskilpailuun, jonka tarkoituksena oli innostaa kaiken ikäisiä kirjoittajia muistelemaan omaa nuoruuttaan. Kilpailuun saapui yhteensä yli 300 omaelämäkertaa. Vaikka kilpailussa pyydettiin ensisijaisesti muistelemaan nuoruutta, moni aloitti tarinansa jo varhaislapsuudesta. Tämä on hyvin tyypillistä, sillä kun pohdimme elettyä elämää, palaamme usein ensin lapsuuden muistoihin, merkittäviin tapahtumiin, ihmisiin ja paikkoihin. Halusin siksi tarkastella juuri näitä muistoja ja hetkiä, jolloin lapsuus alkoi jäädä taakse ja nuoruus hahmottua edessä päin.
Historiantutkimus keskittyy yleensä suuriin tapahtumiin ja ilmiöihin tai tarkastelee menneisyyttä vallanpitäjien näkökulmasta. Muistitietoaineistojen kautta voidaan sen sijaan ymmärtää, miltä menneisyys on voinut näyttää ja tuntua yksilöiden ja pienten yhteisöjen näkökulmasta. Tiukasti tapahtumiin keskittyvän historian sijaan muistot paljastavat tunteita ja merkityksiä, joita ihmiset liittävät sekä omaan elämänkulkuunsa että historiallisiin ilmiöihin. Muistojen ja historiantutkimuksen yhdistämisessä on kuitenkin aina omat haasteensa, sillä ihminen muistelee menneisyyttä aina nykyhetkestä käsin, tämän päivän kokemustensa ja ymmärryksensä läpi.3 Silti muistitieto monipuolistaa perinteistä historiankirjoitusta ja kertoo tarinaa tavallisten ihmisten eletystä elämästä.
Olen jo pitkään tutkinut lasten ja nuorten historiaa muistitietoaineistojen kautta, ja myös tämä kilpailuaineisto oli minulle jo ennestään tuttu. Valitsin tutkimukseen vuosina 1945–1965 syntyneet kirjoittajat, koska heitä voidaan pitää ensimmäisenä suomalaisena sukupolvena, jonka elämässä nuoruus alkoi todella erottua omaksi elämänvaiheekseen. He kasvoivat aikana, jolloin nuorisokulttuuri – musiikki, muoti, elokuvat ja uudet vapaa-ajanviettotavat – oli vasta syntymässä ja sai nopeasti omaleimaisia piirteitä.4 Siksi oletin, että juuri heidän elämäntarinoissaan lapsuuden ja nuoruuden välinen siirtymä näkyisi erityisen selvästi.
Analysoin aineistoa lähiluvun ja laadullisen sisällönanalyysin avulla, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että luin tekstejä monta kertaa eri näkökulmista ja etsin niistä samankaltaisia teemoja tai tapoja kertoa omasta nuoruudesta ja elämästä. Ensimmäisellä lukukierroksella tunnistin tekstit, joissa kirjoittajat kertoivat lapsuuden päättymisestä tai nuoruuden alkamisesta. Seuraavaksi syvennyin näihin omaelämäkertoihin ja ryhmittelin samankaltaiset kokemukset omiin ryhmiin ja tulkitsin niiden merkityksiä. Käytin tulkintani apuna performatiivisuuden käsitettä, jonka avulla voidaan selittää, miten ihminen rakentaa identiteettiään omilla teoillaan ja toiminnallaan – esimerkiksi käyttäytymisellä, pukeutumisella tai puhetavoilla – ja miten ympäristö reagoi näihin valintoihin.5
Näiden toistuvien lukukierrosten ja teoreettisen näkökulman avulla aineistosta hahmottui kaksi selkeää tapaa kuvata lapsuuden päättymistä: kehollisuuteen sekä tiloihin liittyvät kokemukset.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Monille muistelijoille lapsuuden loppu tiivistyi muutoksiin omassa kehossa. Naiskirjoittajat kuvasivat erityisesti kuukautisten alkamista rajapyykkinä, joka tuntui yhtä aikaa hämmentävältä, pelottavalta ja ennen kaikkea symboliselta – monelle se merkitsi lapsuuden peruuttamatonta loppua ja siirtymää naiseuteen. Miespuolisten muistelijoiden kohdalla vastaava taitekohta liittyi usein seksuaalisuuteen: uteliaisuuteen pornolehtiä kohtaan, ensimmäisiin erektioihin tai ihastumiseen aikuiseen naiseen. Näiden hetkien kautta kirjoittajat kuvasivat ensi kertaa kurkottavansa kohti jotakin, joka oli aiemmin kuulunut vain aikuisten maailmaan.
Keholliset muutokset eivät kuitenkaan olleet vain yksityisiä tuntemuksia, vaan niihin liittyi myös yhteisöllisiä ja kulttuurisia odotuksia. Erityisesti tyttöjen muuttuvat kehot joutuivat uudenlaisen julkisen, usein seksualisoivan katseen kohteeksi. Muistelijat kertovat hetkistä, kun lapsen viattomuus vaihtui siihen, että omaa kehoa alettiin kommentoida ja vaatia sen peittämistä ”säädyllisesti”. Toisaalta osa muistelijoista koki muutoksen tervetulleena, ja alkoi tietoisesti rakentaa nuoren naisen identiteettiä vaatetuksen, kampauksen tai meikin kautta.
Siirtymää lapsuuden ja nuoruuden välillä kuvailtiin myös mielikuvien muutoksena. Yksi yleinen teema oli leikkien loppuminen. Eräs kirjoittaja kuvailee:
”Radiosta korviin kantautunut hitti teki yhtäkkiä olon, että oli lapsellista ja tyhmää leikkiä, ja teki mieli hiipiä isojen siskojen huoneeseen vakoilemaan, millaista oli Teini-ikä. ”Arvaa mitä – Make pyysi mua eilen treffeille” olikin äkisti jännittävämpi lause kuin ”Leikitäänkö rosvoa ja pollaria?”6
Moni kirjoitti myös hetkestä, jolloin nuket tai lelut laitettiin laatikkoon viimeistä kertaa tai kun huomasi, etteivät mielikuvitusmaailmat enää kantaneet. Samalla monet kuvailivat ajatustensa ja odotustensa ristiriitaisuutta: nuoruutta kohti kuljettiin jo innolla, mutta lapsuuteen kuuluvia asioita saatettiin silti kaivata salaa.
Askel nuoruuteen tapahtui myös fyysisten tilojen ja paikkojen kautta. Etenkin koulu mainittiin julkisena paikkana, jossa oppilaiden väliset kehityserot näkyivät kiusallisenkin selvästi ja jossa kasvavan nuoren identiteettiä oli mahdollista tuoda esiin. Uudenlaiset vapaudet, esimerkiksi pääsy kirjaston aikuisten osastolle tai lupa olla pidempään ulkona, puolestaan kertoivat luvasta astua aikuisten maailmaan. Muistoissa nuoren ihmisen identiteetti rakentui myös yksityisemmissä tiloissa, kuten kotona. Etenkin oman huoneen saaminen oli tärkeää, sillä se tarjosi yksityisyyttä ja mahdollisuuden koristella seinät mieleisillä idolijulisteilla ja muulla nuorisokulttuurin kuvastolla. Toisinaan huoneen jakaminen vanhemman sisaruksen kanssa saattoi toimia siltana lapsuuden ja nuoruuden välissä.
Performatiivisuuden käsite auttaa ymmärtämään näitä siirtymäkokemuksia, sillä monissa muistoissa lapsuuden ja nuoruuden rajaa määrittivät juuri ympäristön odotukset ja kulttuuriset käsitykset siitä, millainen käytös sopii lapselle ja millainen nuorelle. Muistelijoiden kuvauksissa nuoruus ei alkanut tietyssä iässä tai pelkästään kehon muutosten myötä, vaan myös siinä, miten heidän ympäristönsä reagoi näihin muutoksiin. Käytös, pukeutuminen, puhetapa ja jopa tapa liikkua saattoivat viestiä muille, että kyseessä oli ”teini”. Lapsuuden päättymisen voi siis nähdä prosessina, jossa identiteetti alkaa muuttua ja rakentua niin omien valintojen ja toiminnan kuin muiden tekemien tulkintojenkin kautta.
Lopuksi
Lapsuuden päättyminen ei ole yksittäinen tapahtuma eikä kaikille samanlainen kokemus. Usein se on eräänlainen avoin prosessi, jossa keholliset tuntemukset, mielen muutokset ja sosiaaliset odotukset kietoutuvat toisiinsa ja määrittelevät, mitä nuoreksi kasvaminen tarkoittaa. Muistelijoiden kertomuksissa näitä siirtymiä katsotaan kuitenkin aikuisuuden näkökulmasta, kun omaa elämänkulkua pohditaan ja tulkitaan jälkikäteen, muisteluhetken perspektiivistä. Siksi lapsuuden ja nuoruuden välinen raja ei välttämättä ole helposti nimettävä, vaan monille ristiriitainen vaihe.
Lapsuusmuistot kertovat kuitenkin paljon muustakin kuin vain yksilöiden kokemuksista: ne heijastavat aikansa kulttuurisia käsityksiä, normeja ja toiveita siitä, millaisia lasten ja nuorten tulisi olla. Siksi lapsuutta tai nuoruutta ei tulisi ymmärtää vain ikään tai biologiseen kehitykseen sidottuna, vaan monimuotoisena, sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuvana elämänvaiheena. Menneisyyden kokemuksia tarkastelemalla voimme myös pohtia, millaista nuoruus on nykypäivänä ja millaisia odotuksia kasvamiseen liitetään.
