Miten historiaa ja muistia muokataan?
Olisi mahtavaa, jos voisimme uskoa siihen, että kaikki oppikirjoissa esitetty on kiistatta totta. Näin ei kuitenkaan ole. Artikkeli kuvaa konkreettisen esimerkin kautta, miten Vladimir Putinin myytteihin perustuva ja valikoiva tulkinta historiasta vaikuttaa kansalaisten näkemyksiin ja leviää jopa opetusmateriaaleihin.
Johdanto
Pysähdy hetkeksi miettimään, millaisia mielikuvia Neuvostoliitto sinussa herättää – nouseeko mieleesi positiivisia vai negatiivisia mielikuvia? Monesti mielikuvat ovat pääsääntöisesti negatiivisia ja liittyvät Neuvostoliittoa vuosina 1929−1953 johtaneen Stalinin armottomiin toimiin, kuten vankileireihin, nälänhätiin ja terroriin. Suomen osalta myös talvi- ja jatkosota, sekä Neuvostoliiton rooli kylmän sodan vuosina nousevat helposti mieleen. Nämä ovat kaikki keskeisiä Neuvostoliittoon liittyviä asioita, joiden käsittelyä Vladimir Putinin Venäjä pyrkii välttämään.
Viimeisen vuosikymmenen aikana Venäjän johto on harjoittanut voimakasta muistin politiikkaa, pyrkien kontrolloimaan menneisyyden muistamista Venäjällä. Muistin politiikan käsitteellä viitataan tapoihin, joilla menneisyydestä käytyä keskustelua ja julkista muistamista pyritään kontrolloimaan. Pyrkimykset voivat ilmentyä esimerkiksi muistomerkkien pystyttämisenä tietyille tapahtumille tai henkilöille. Muistomerkit eivät välttämättä esitä virheellisiä näkemyksiä menneisyydestä, mutta ne edustavat aina jotain näkökulmaa. Esimerkiksi Putinin Venäjällä muistomerkkejä on pystytetty erityisesti menneille sotatapahtumille ja sotilasjohtajille.
Muistamista pyritään kontrolloimaan muuallakin kuin Venäjällä. Esimerkiksi Euroopan Unioni pyrkii nostamaan esille eri Euroopan maiden jakamaa yhteistä menneisyyttä ja pitämään huolen, ettei holokausti unohtuisi. Keskeinen ero on se, että Venäjä painottaa yhtä näkökulmaa ja pyrkii tukahduttamaan muut näkemykset. Tiedotusvälineitä kontrolloimalla on varmistettu se, ettei avointa keskustelua menneisyydestä ole mahdollista käydä.
Putinin hallinnon tapa kontrolloida menneisyydestä puhumista ei ole niin suoraviivaista kuin usein esitetään. Suoranaisia valheita ja faktojen vääristelyä vältetään. Tavoitteena on vastaanottajien tunteisiin vetoamalla saada nämä uskomaan esitetyt näkemykset ja pitämään eriäviä näkemyksiä valheellisina. Näiden mekanismien ymmärtämiseksi on tärkeää huolellisesti analysoida näitä menetelmiä.
Tutkimme Putinin nimissä kesäkuussa 2021 (vähän ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan) julkaistua pitkähköä esseetä, jossa Putin omien sanojensa mukaan analysoi Ukrainan ja Venäjän jaettua historiaa ja päätyy tulokseen, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi ja sama kansa, jonka länsimaat haluavat erottaa toisistaan. Tarkastelimme erityisesti miten Putin käyttää historiaa, historiallisia käsitteitä, ja miten nämä suhteutuvat historiantutkimukseen.
Miten tutkimus tehtiin?
Putinin nimissä julkaistu essee on löydettävissä Kremlin, eli Venäjän presidentinhallinnon nettisivuilta.1 Sille on tavoiteltu selkeästi laajaa julkisuutta, ja artikkeli julkaistiin yhtä aikaa venäjäksi, ukrainaksi ja valkovenäjäksi. Analysoimme ensisijaisesti venäjäksi kirjoitettua tekstiä sekä sisällön että tyylin puolesta. Pyrimme arvioimaan sitä, kenelle teksti on suunnattu ja minkälaista argumentointia siinä harjoitetaan, sekä ennen kaikkea tarkastelemaan, miten menneisyyttä käytetään Venäjän nykyisten toimien perustelemiseksi. Tekstianalyysin ohella hyödynsimme käsitehistoriallista lähestymistapaa.2
Esseen sijaan teksti on pyritty naamioimaan tieteelliseksi artikkeliksi. Siinä käytetään sanamuotoja, jotka korostavat tieteellisyyttä ja pyrkivät vakuuttamaan lukijan siitä, että tekstissä ei esitetä mielipiteitä vaan tutkittuja faktoja. Kirjoitus käy läpi tuhannen vuoden ajalta historiaa nykyisten Ukrainan ja Venäjän alueilta keskittyen erityisesti venäläisten ja ukrainalaisten hyvin tuntemiin historiallisiin tapahtumiin ja suurmiehiin.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Yksi keskeisistä Putinin käyttämistä käsitteistä on yhteenkuuluvuus (jedinstvo), jolla hän korostaa venäläisten ja ukrainalaisten jakamattomuutta eli sitä, ettei näitä kansoja voida erottaa toisistaan. Näkemys perustuu vahvasti mytologisoituun käsitykseen Venäjän valtion syntymisestä 900−1000-luvuilla nykyisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän jakamilla alueilla.3 Näillä alueilla todella vaikutti Rus-niminen keskiaikainen löyhä valtiomuodostelma, jonka keskuspaikka oli nykyisen Ukrainan pääkaupunki Kiova.
Rusiksi kutsuttu alue pirstoutui 1200-luvulla mongolivalloitusten myötä. Putinin esseessä esitetään väite, että näiden alueiden väestö säilytti jaetun identiteetin, yhteisen kielen ja ortodoksisen uskon. Nyky-Venäjä katsoo virallisesti periytyvänsä tästä keskiaikaisesta Rusin valtiosta, vaikka nykyinen Venäjän valtio syntyi 1300-luvulta lähtien laajentuneesta Moskovan suuriruhtinaskunnasta.
Yksi keskeisistä kiistanaiheista Ukrainan ja Venäjän historiatulkintojen välillä liittyy entisten Rusin alueiden kehitykseen 1300-luvulta 1900-luvulle. Suuri osa nyky-Ukrainan alueesta kuului ensin Liettuan suuriruhtinaskuntaan ja sittemmin Puola-Liettuan kuningaskuntaan. Nykyisen Ukrainan itäisimmät osat joutuivat Moskovan suuriruhtinaskunnan ja sittemmin Venäjän keisarikunnan alaisuuteen 1500-luvulla. Laajoja alueita Ukrainasta päätyi Venäjälle 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Läntisimmät osat nykyistä Ukrainaa eivät koskaan kuuluneet Venäjän keisarikuntaan. Niistä tuli osa Neuvostoliittoa vasta toisen maailmansodan yhteydessä.
Esseessä on lopulta hyvin vähän asiapohjaisia virheitä. Sen sijaan faktoja valikoidaan ja Putinin hallinnon tulkintojen kannalta hankalat kohdat sivuutetaan kokonaan. Erityisen vahvasti esseessä näkyy Venäjä- ja Moskova-keskeinen tulkintakehikko. Esseessä Ukrainan alueen väestö ei ole missään vaiheessa aktiivinen toimija; kun he toimivat väärin, syyllisiä ovat ulkoiset voimat kuten ”länsimaat”, tai petturit hyväuskoisen kansan parissa.
Putin on selkeästi lukenut tarkkaan Venäjän vallankumousta (1917) edeltävien historioitsijoiden tekstejä. Erityisesti vanhempaa historiaa koskevat näkemykset esseessä voisivat olla 1800-luvun lopun nationalistien kirjoittamia. Ukrainalais-nationalistien käsityksiä Ukrainan alueen historiasta torjuttiin jo tuolloin samankaltaisin argumentein kuin Putin nyt. Tieteellinen historiankirjoitus on edennyt 1800-luvun lopulta huomattavasti, mutta Putinin Venäjä on hakenut selkeästi innoitusta Venäjän keisarikunnan ajalta.
Toinen merkittävä tulkintakehikko Putinin esseessä löytyy Neuvostoliiton ajalta. Vaikka neuvostoaikana menneisyyden tulkintaan vaikutti myös marxilaisuus, erityisesti Stalinin aikana tulkintoihin tuli mukaan huomattava määrä venäläiskeskeistä tulkintaa. Putinin esittämät tulkinnat ovatkin tuttuja suurelle osalle neuvostoaikana syntyneistä. Erityisen merkittäväksi neuvostoaikana nousi toisen maailmansodan tulkinta ”suurena isänmaallisena sotana”, joka korostaa vuosia 1941−1945 voitokkaana selviytymistaisteluna Hitlerin Saksaa vastaan. Muut toisen maailmansodan tapahtumat, kuten esimerkiksi holokausti tai Yhdysvaltain rooli Saksan kaatamisessa, ovat sen rinnalla vähäisiä.
Esseessä vedotaan sekä venäläisten tunteisiin, että hyvin syvälle uurrettuihin käsityksiin Venäjästä ja sen historiasta. Monet näistä käsityksistä eivät ole varsinaisesti virheellisiä, mutta sisältävät vahvan kolonialistisia näkemyksiä, jotka vähättelevät ei-venäläisten kansojen roolia niin Venäjän keisarikunnan kuin Neuvostoliitonkin historiassa. Essee korostaa omaa totuuttaan ja pyrkii samalla sulkemaan mahdollisuuden muilta tulkinnoilta. Ennen kaikkea essee kieltää historian tulkinnallisen luonteen.
Essee tuskin on kirjaimellisesti Putinin itsensä kirjoittama. Todennäköinen kirjoittaja on Putinin ”hovihistorioitsijana” toimiva Vladimir Medinski, vuosien 2012−2020 kulttuuriministeri ja sittemmin presidentin neuvonantaja. Medinski on pitkälti johtanut Venäjän hallinnon historiapoliittisia4 toimia viimeisen vuosikymmenen ajan. On kuitenkin selvää, että Putin on aidosti kiinnostunut historiasta ja varmasti kommentoinut, mahdollisesti myös muokannut tekstiä. Varmaa on myös se, että hän on artikkelin asioista samaa mieltä.
Lopuksi
Venäjän valtion harjoittaman muistin politiikan keskeinen ongelma liittyy historian luonteeseen. Historia on eri asia kuin menneisyys. Historia tutkii menneisyyttä ja esittää menneisyydestä lähteisiin pohjautuvia tulkintoja. Näitä tulkintoja ei voi kuitenkaan tehdä miten tahansa, vaan niiden täytyy pohjautua lähteisiin ja altistaa tiedeyhteisön arvioitavaksi. Esimerkiksi Putinin essee kieltäytyy näistä perusehdoista. Siinä esitetyt tulkinnat eivät pohjaudu lähteisiin vaan myytteihin, eikä niistä suostuta käymään avointa keskustelua.5
Artikkelissamme analysoidusta esseestä tekee erityisen merkityksellisen sen rooli Venäjän valtion virallisena näkemyksenä. Hallinto kontrolloi mediaa eikä anna mahdollisuutta haastaa esitettyjä näkemyksiä. Vaikka kaikki venäläiset eivät esseetä luekaan, samat näkemykset toistuvat lukuisissa eri yhteyksissä. Mahdollisesti vaikuttavin esimerkki tästä ovat koulujen historian oppikirjat. Vuosina 2021−2023 kouluissa otettiin käyttöön uudet valtion hyväksymät oppikirjat, joista tuli ainoa sallittu oppimateriaali Venäjällä. Oppikirjoissa toistuvat Putinin esseessä esitetyt tulkinnat. Historiaa opetetaan Venäjällä enemmän kuin Suomessa – ja opetus on otettu vahvasti valtion kontrolliin. Tällä on potentiaalisesti merkittävä vaikutus tulevien sukupolvien näkemyksiin.