Miksi 1800-luvulla käytiin hiuskauppaa?
Tiesitkö, että ihmisten hiuksista käytiin kauppaa Pohjoismaissa 1800-luvulla? Historiantutkijat tutkivat ilmiötä tarkemmin ja selvittivät muun muassa syitä ihmishiusten suureen kysyntään kyseisenä aikakautena.
Johdanto
1800-luvun Suomessa oli vain vähän kauppoja ja maaseudun väestöllä oli usein pitkä matka lähimpään myymälään. Tuotteita pystyi kuitenkin ostamaan kulkukauppiailta, jotka liikkuivat maaseudulla ja kaupunkien markkinoilla.1 Nämä liikkuvat kauppiaat myivät tuotteita, joihin kuluttajien oli muuten vaikea päästä käsiksi, kuten tehdasvalmistettuja vaatteita, kauniita silkkihuiveja ja ompelutarvikkeita.
Pohjoismaiset sanomalehdet raportoivat 1800-luvun loppupuolella hiuksia ostavista ”hiustenleikkaajista”, jotka olivat ”vallanneet” alueen. Yhdeksi syyksi ilmiölle annettiin irtohiusten suuri kysyntä kaupunkien rikkaiden naisten keskuudessa. Tämä oli puolestaan seurausta uudesta kansainvälisestä hiustrendistä, chignonista.2 Naisten omat hiukset riittivät harvoin trendikkääseen kampaukseen.
Hiusten pituuteen liittyi 1800-luvulla vahvoja arvoja. Raamatussa luki, että naisella tuli olla pitkät hiukset, minkä seurauksena hiuksensa leikanneita naisia tuomittiin ja pilkattiin. Joidenkin silmissä lyhythiuksinen nainen oli moraaliton ja häpäisi perheensä. Pahimmassa tapauksessa hän saattoi joutua miehensä pahoinpitelemäksi.
Kulkukauppiaiden huomatessa ihmishiusten kysynnän alkoivat he etsiä tyttöjä ja naisia, jotka suostuivat hiustensa leikkaamiseen rahaa vastaan. Kauppiaat saattoivat myös ehdottaa vaihtokauppaa, jolloin letin leikkaamista vastaan saattoi saada hienon huivin, jolla peittää päänsä. Vaihtokauppa oli huomattava osa 1800-luvun lopun kauppaa.3 Suurin osa suomalaisista oli köyhiä ja rahatalous oli vielä lähtökuopissaan. Kulkukauppiaiden harjoittaman vaihtokaupan avulla myös rahattomat saattoivat päästä käsiksi toivottuihin tavaroihin vaihtamalla jotain sellaista, josta he olivat valmiita luopumaan kulkukauppiaiden tavaroita vastaan.
Artikkelissamme tutkimme hiuskauppaa: ketkä sitä kävivät, kuinka kauppa käytännössä tapahtui ja mitä kauppiaat tekivät leikatuilla hiuksilla.
Miten tutkimus tehtiin?
Selvittääksemme miten hiuskauppaa käytiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, analysoimme kahdenlaisia lähteitä. Ensiksi tutkimme, miten ajan lehdistö raportoi kaupankäynnistä. Sanomalehdistä löysimme esimerkiksi poliisien kertomuksia kiertelevistä hiusostajista, jotka huijasivat naisia ja nuoria tyttöjä leikkaamaan hiuksensa. Toiseksi tutkimme vastauksia kyselyihin, joita tutkijat ovat jakaneet saadakseen tietoa menneiden aikojen kaupankäynnistä. Osa vastaajista kertoi vastauksissaan hiuskauppiaista, jotka he muistivat nuoruudestaan, noin 1800–1900-luvun vaihteesta. Toiset kirjoittivat kuulleensa, että heidän kotiseudullaan oli aikoinaan käyty hiuskauppaa. Kyselyiden vastaukset eivät välttämättä täysin kerro kuinka hiuskauppa käytännössä tapahtui, mutta osoittavat, millaisia muistoja siitä oli vielä 1950-luvulla.
Materiaalia analysoidessamme meidän oli tärkeää muistaa lähdekriittisyys. Meidän oli kiinnitettävä huomiota sekä siihen, kenen ääni kuuluu lähteissä, että siihen, milloin ja miten aineistoon muodostunut. Ihminen, joka muistaa kauan aikaa sitten tapahtuneen tapahtuman voi esimerkiksi muistaa väärin tai muistot voivat vääristyä siitä, mitä hän on kuullut muiden kertovan.4
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Tutkimuksemme osoitti, että monenlaiset kauppiasryhmät olivat mukana ihmishiuskaupassa. Osa oli kulkukauppiaita, jotka näkivät hiukset tulonlähteenä muiden tavaroiden joukossa. Toiset olivat erikoistuneita hiuksiin, kuten Ruotsin Taalainmaan naiset, jotka olivat tunnettuja taitavina irtohiuksista tehtyjen lettien ja hiuskorujen tekijöinä koko Pohjois-Euroopassa. Hiuskorut ovat esimerkiksi hiuksista valmistettuja kaula- tai rannekoruja.
Myös maailman suurten muotikeskusten Pariisin ja Lontoon muotitalot lähettivät ostajia, jotka keräsivät hiuksia heidän laskuunsa. Hiusten myymiseen suostuvat naiset olivat yleensä maaseudun köyhälistöä, mikä pakotti ostajat laajentamaan kauppa-aluettaan maantieteellisesti. Keski-Euroopan naisten elintason noustessa he alkoivat myös kieltäytyä hiustensa myymisestä, mikä sai kauppiaat etsiytymään köyhempään ja agraariseen Pohjolaan.
Huomasimme, että leikatut letit toimivat myös vientitavarana. Suomalaisia hiuksia kuljetettiin länteen, Hullin tärkeään satamakaupunkiin Englantiin, sekä itään, Pietariin, joka oli Venäjän muotitalouden keskus. Kokonsa ja maantieteellisen läheisyytensä ansiosta metropolilla oli keskeinen rooli Suomen taloudessa. Tutkimuksemme valaisee täten myös niitä monikansallisia verkostoja, jotka syntyivät hiuskaupan seurauksena.
Tutkimuksemme avulla pystyimme kuvailemaan ja selittämään aikaisemmin tuntematonta kulutuksen muotoa 1800-luvun Pohjoismaissa. Osoitimme, että monenlaiset kiertelevät kauppiasryhmät osallistuivat hiuskauppaan, ja että pohjoismaisen hiukset olivat osa monikansallista tuotevirtaa. Lisäksi osoitimme, että hiuksiaan myyneet naiset olivat köyhiä, hiuksista valmistettujen irtohiusten käyttäjien ollessa puolestaan rikkaita. Kyse oli epätasa-arvoisista suhteista eri yhteiskuntaryhmien välillä. Tämä epäsuhta viittaa yhtäläisyyksiin oman aikamme hiuskaupan kanssa. Nykypäivänä rikkaat länsimaat käyttävät paljon irtohiuksia, jotka kerätään köyhiltä naisilta esimerkiksi Aasiassa ja Etelä-Amerikassa.5
Lopuksi
Olemme tyytyväisiä siihen, kuinka olemme tutkimuksen avulla voineet valaista menneisyyden ilmiötä, joka oli aikaisemmin tuntematon. Eräs rajoite, johon törmäsimme tutkimusta tehdessämme, oli se, että analysoimamme lähdemateriaali ei sisältänyt kulkukauppiaiden omia ajatuksia heidän toiminnastaan. Sanomalehdet ja kyselyiden vastaukset kuvasivat hiuskauppaa enimmäkseen viranomaisten ja asiakkaiden näkökulmasta. Onkin mahdollista, että materiaali luo ylenpalttisen negatiivisen kuvan kaupasta ja sen merkityksestä yhteiskunnan eri ryhmille.