Miten runoutta tunnetaan ja ymmärretään?
Runojen lukeminen voi herättää monenlaisia tunteita ja tunteet voivat näkyä myös runokritiikeissä. Kirjallisuudentutkija tarkasteli Paavo Haavikon teoksista 1950-luvulla kirjoitettuja kritiikkejä ja löysi muun muassa yhteyksiä tunnereaktioiden ja runouden ymmärtämisen kokemuksen välillä.
Johdanto
Mitä runouden ymmärtäminen tarkoittaa? Mitä se tarkoitti 1950-luvun Suomessa?
Paavo Haavikko (1931-2008) aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja hänen ensimmäiset runokokoelmansa julkaistiin 1950-luvun aikana. Samoihin aikoihin Suomen kirjallisuuskentällä alkoi aktiivinen keskustelu modernistisesta runoudesta. Kirjallisuudessa modernismi tarkoittaa tyylisuuntausta, jonka pyrkimyksenä on pidetty kirjallisuuden keinojen uudistamista. Runoudessa tämä tarkoitti esimerkiksi runomitoista luopumista ja runoissa esiintyvien kuvien, kuten runosta hahmottuvan maiseman tai muun selkeän kuvan, korostamista. Paavo Haavikkoa pidetään yhtenä suomalaiseen modernistiseen runouteen merkittävimmin vaikuttaneista runoilijoista. Kun Haavikon esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1951, teos sai paljon huomiota sanoma- ja aikakauslehdissä kirjoitetuissa runokritiikeissä. Haavikkoa luonnehdittiin kritiikeissä esimerkiksi ”uuden kielen luojaksi”1, sillä hänen tapansa kirjoittaa runoutta ja käyttää kieltä koettiin uutena ja ihmeellisenä, mutta myös hämmentävänä ja ärsyttävänä.
Kun huomasin, että Haavikon esikoiskokoelma oli herättänyt kriitikoissa paljon affektiivisuutta eli erilaisia tunnereaktioita, kiinnostuin lukemaan hänen 1950-luvulla julkaistuista teoksistaan kirjoitettuja kritiikkejä lisää. Huomasin, että reaktioita on todella laidasta laitaan, mikä yllätti. Haavikosta tehdyssä tutkimuksessa ja kirjallisuushistorioissa on korostettu hänen runoutensa saamaansa ihailua, eivätkä kielteiset reaktiot hänen runouteensa ole saaneet paljoa huomiota. Myöskään Haavikon aikalaisvastaanottoa, eli hänen teostensa ilmestymisaikana ilmestyneitä kritiikkejä ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkimukseni yksi olennainen tavoite onkin monipuolistaa tietoa siitä, kuinka Haavikon runouteen reagoitiin sen ilmestymisajankohtana 1950-luvulla.
Tutkimuksessani keskeiseksi nousee kysymys runouden ymmärtämisestä ja mitä sillä tarkoitetaan. Kritiikkejä lukiessani huomasin, että erilaiset tunnereaktiot tulevat erityisesti silloin esiin, kun kriitikko kirjoittaa jotain runouden ymmärtämiseen liittyvää. Sen lisäksi, että Haavikon runoutta ihasteltiin, moni kriitikko kirjoittaa hyvin ärtyneesti, kuinka Haavikon runous on vaikeaselkoista eikä siitä saa otetta. Tutkimukseni käsitteleekin Haavikon runouden ymmärtämisen ympärillä esiintyviä tunteita ja tuntemuksia. Artikkelini rakentuu seuraavien tutkimuskysymysten ympärille:
1. Millä tavoin Paavo Haavikon 1950-luvun teosten kritiikeissä kirjoitetaan runouden ymmärtämisestä ja millaisia tunnereaktioita sen yhteydessä esiintyy?
2. Mitä nämä tunnereaktiot kertovat runouden lukemisesta 1950-luvun Suomessa?
Miten tutkimus tehtiin?
Tutkimukseni ensimmäinen vaihe oli etsiä käsiini artikkelini aineisto eli Paavo Haavikon runokokoelmista kirjoitettuja kritiikkejä. Tässä minua auttoi teos Suomen kirjailijat 1945-1980, johon on koottu tietoa Suomessa kyseisinä vuosina toimineista kirjailijoista. Teoksesta löytyy tietoa kirjailijoiden elämästä sekä listaukset heidän teoksistaan, teoksista kirjoitetuista kritiikeistä ja heidän tuotantoaan käsittelevistä tutkimuksista. Löydettyäni melko kattavan listauksen Haavikon teoksia käsittelevistä kritiikeistä täytyi minun vielä etsiä alkuperäiset arvostelut käsiini 1950-luvulla julkaistuista sanoma- ja aikakauslehdistä. Vanhoja lehtiä pääsee selaamaan kirjastoissa, mutta omaa työtäni helpotti Kansalliskirjaston digitoidut lehtiaineistot, joita pystyy käyttämään omalta tietokoneelta. Kritiikit löytyivät vaivattomasti erilaisten hakutoimintojen avulla esimerkiksi sanomalehden numeron, kirjailijan tai teoksen mukaan. Valikoin aineistooni mukaan kaikki ne Suomen kirjailijat -teoksessa listatut kritiikit, jotka oli luettavissa digitoidusta lehtiarkistosta ja jotka oli kirjoitettu suomeksi. Tutkimukseni aineistoksi muodostui näillä perusteilla yhteensä noin 30 kritiikkiä.
Tämän jälkeen aloin lukea kritiikkejä läpi keskittyen erityisesti siihen, millaisia tunneilmaisuja kritiikeissä esiintyy ja millä tavoin kriitikot kirjoittavat runouden ymmärtämiseen liittyvistä näkökulmista. Tutkijana minulla ei ole mahdollisuutta päästä käsiksi kriitikoiden tunteisiin sinänsä, mutta tekstin tulkitsijana pystyn erittelemään sellaisia ilmauksia, jotka viestivät jonkinlaisesta tunnereaktiosta. Tunneilmaisujen analysoinnissa hyödynnän tunteiden tutkimuksessa käytettyjä käsitteitä affekti ja emootio. Käsitteet kuvaavat erilaisia lukijassa herääviä tunnekokemuksia: emootiolla tarkoitan tunnistettavaa ja selvärajaista tunnetta, joka on mahdollista nimetä ja jonka syyn voi tunnistaa. Emootiona voi pitää esimerkiksi surua, jonka aiheuttaja on selkeästi nimettävissä. Affekti on puolestaan emootiota vaikeammin määrittyvä tuntemus, joka syntyy vuorovaikutuksessa jonkin minän ulkopuolisen asian kanssa. Affekteiksi voi siis ajatella sellaiset keholliset tuntemukset, joita voi olla vaikea nimetä selkeän tunteen alle.2 Kritiikkejä lukiessani kiinnitin erityistä huomiota siihen, ovatko ilmaistut tunnekokemukset tulkittavissa selkeästi joksikin tunteeksi vai muodostuvatko kokemukset hienovaraisemmiksi ja enemmän affektin kaltaisiksi tuntemuksiksi.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Paavo Haavikon kirjoittama runous asetti kirjallisuuskriitikot tilanteeseen, jossa heidän täytyi pohtia omia lukemisen tapojaan. 1950-luvun Suomessa erityisesti kirjallisuuden parissa työskentelevien, kuten kriitikoiden ja tutkijoiden keskuudessa lukemiseen vaikutti uuskriittinen ajattelu. Uuskritiikki on kirjallisuudentutkimuksen suuntaus, joka korostaa erityisesti runouden rakenteellista analysoimista. Tällöin runouteen ja lukemiseen liittyy ajatus objektiivisuudesta, eli että lukijan tunteita ei nähty tärkeänä osana kirjallisuuden lukemista, eikä kirjallisuudesta tehtyihin tulkintoihin tule vaikuttaa lukijan omat, henkilökohtaiset tunteet.3 Kritiikkejä lukiessa kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että vaikka kriitikot olivat omaksuneet joiltain osin objektiivisuuteen pyrkivän lukemisen tavan, vaikuttivat lukiessa heränneet tunnekokemukset heidän kirjoittamiinsa arvosteluihin Haavikon teoksista. Ylipäätään modernistisen runouden, jota Haavikon runous edusti, muuttuneet ilmaisun tavat aiheuttivat kriitikoissa monenlaisia reaktioita. Mistä runossa on kyse, jos esimerkiksi sen aihetta on vaikea hahmottaa ja sanoittaa?
Tutkimuksessani selvisi, että kriitikot reagoivat Haavikon runokokoelmiin lukuisin eri tavoin, joista artikkelissani keskityn erityisesti kahteen tapaan sanoittaa Haavikon runouden herättämiä tuntemuksia. Ensimmäistä tapaa edustavat kriitikot, jotka kirjoittavat avoimesti lukemisessa heränneistä tuntemuksistaan. Nämä kriitikot kuvailevat, kuinka Haavikon runous on herättänyt paljon erilaisia tunnekokemuksia, mutta he eivät kuitenkaan osaa tarkkaan sanoa, mistä Haavikon runoissa on kyse. Esimerkiksi eräs kriitikko kirjoittaa Haavikon ensimmäisen kokoelman runosta, kuinka se
”- – on sangen voimakkaasti tunnettavissa, mutta tuskin täysin ymmärrettävissä. Haavikon kokoelman lukijaa on yleensäkin varotettava liiasta ymmärtämisen halusta.”4
Näin kirjoittavat kriitikot siis hyväksyvät sen, että runous voi vaikuttaa heihin tunteiden kautta. Runoutta ei siis ole välttämätöntä ymmärtää aina järjellä, eli niin, että voisi tyhjentävästi kertoa, mitä aihetta runo käsittelee tai mitä sillä halutaan kuvailla. Toisenlaista suhtautumista Haavikon runouteen edustavat kriitikot, joiden kirjoituksista hahmottuu kielteinen ja suorastaan ärtynyt suhtautuminen lukemaansa. Nämä kriitikot kuvailevat, kuinka Haavikon runous on epäselvää ja vaikeasti ymmärrettävää, eivätkä he siksi pidä lukemastaan. Yksi näin kokeva kriitikko kirjoittaakin Haavikon vuonna 1959 julkaistusta runokokoelmasta Talvipalatsi seuraavasti:
”Vaikka sitä katselisi miltä suunnalta tahansa ja yrittäisi nähdä ja virittyä vastaanottamaan vaikka mitä salahuumoria tai muita piiloansioita, ei se siitä kummene: surkeata mitä surkeata.”5
Vaikka myös Haavikon runouteen kielteisesti suhtautuneissa kritiikeissä tunteet ovat selkeästi vaikuttaneet kriitikoihin, eivät kriitikot itse huomioi niiden läsnäoloa tai vaikutusta kirjoituksissaan.
Haavikon runouden herättämät monenlaiset tunnereaktiot antavat tärkeää tietoa siitä, miten eri tavoin modernistiseen runouteen suhtauduttiin ja miten sitä luettiin 1950-luvun Suomessa. Osa kirjallisuuskentällä toimivista lukijoista oli selkeästi uudella tavalla kirjoitetun runouden kannattajia ja osa sen vastustajia, minkä voi huomata kriitikkojen eroista reagoida Haavikon runouteen. Aikalaisaineistojen, eli esimerkiksi kirjallisuuskritiikkien, tutkiminen myös havainnollistaa, kuinka erilaiset kirjallisuuden ilmiöt herättävät lukijoissa paljon erilaisia reaktioita. Se myös muistuttaa, että näihin ilmiöihin mahtuu aina lukuisia erilaisia näkökulmia ja sävyjä, eikä mikään ilmiö ole mustavalkoinen.
Lopuksi
Runouden lukeminen herättää paljon tunteita: se voi ihastuttaa, vihastuttaa ja jättää kummallisen olon. Vaikka tutkimukseni käsittelee Paavo Haavikon 1950-luvulla julkaistua runoutta ja siitä kirjoitettuja kritiikkejä, näen samojen kysymysten ja tuntemusten heräävän runouden ympärillä yhä edelleen 75 vuotta myöhemmin. Lukemisen tavat kehittyvät hitaasti, joten näiden yhtäläisyyksien löytyminen ei ole yllättävää. Lukemisen toivoisi kehittyvän yhä edelleen siihen suuntaan, että nykyajan lukija voisi antaa rohkeasti tilaa omille lukemisessa heränneille tunteille ja ajatella tunteitaan merkittävänä tietona lukemastaan teoksesta. Tekstin ymmärtäminen kun on paljon muutakin kuin esimerkiksi runon rakenteen erittelyyn keskittyvää analyysia. Se on myös lukiessa heränneiden tuntemusten tunnistamista ja tilan antamista tälle hienovaraisuudelle.