Mikä tekee tieteestä tiedettä?
Tutkimusta tehdään eri tieteenaloilla hyvin erilaisin menetelmin, mutta mikä tieteestä lopulta tekee tiedettä? Tässä kirjoituksessa prosessioikeuden professori pohtii muun muassa tieteellisen tiedon ja totuuden yhteyttä.
Viime vuosina on pohdittu valheen, totuuden ja tieteen merkitystä. Onko totuus sama asia kuin tieteellinen tieto? Entä mikä tekee tieteestä tiedettä?
Totuus on eri asia kuin tieteellinen tieto. Tieteellinen tieto on kuitenkin kunakin hetkenä se paras käsitys totuudesta. Kun tiede kehittyy, saatamme jälleen päästä askeleen lähemmäksi totuutta. Uusi tutkimustieto saattaa osoittaa, että aikaisempi käsityksemme oli vain osatotuus tai ilmensi epätarkkaa käsitystä asiasta. Tieteen keskeneräisyys kuuluu luonnollisena osana tieteeseen: tiede ei koskaan ole ”valmista” vaan kehittyy koko ajan.
Totuuden vastakohta on valheellinen väittämä eli ”valetieto”. Valetieto voi olla disinformaatiota, jonka levittäjä tietää levittävänsä valheellisia väittämiä. Misinformaation levittäjä sen sijaan itse uskoo levittämänsä tiedon totuudellisuuteen. Malinformaatio puolestaan tarkoittaa sinällään totuudellisen tiedon levittämistä – esimerkiksi asiayhteydestään harhaanjohtavasti irrotettuna – tarkoituksena vahingoittaa toista henkilöä, organisaatiota tai yhteiskuntaa. Demokratian, oikeusvaltion ja luomakunnan hyvinvoinnin kannalta on vahingollista, jos poliittinen, oikeudellinen, hallinnollinen tai lääketieteellinen päätöksenteko perustuu valetietoon. Seuraukset voivat olla yllättäviä ja tuhoisia.
Tieteellinen tieto ei perustu mielipiteisiin, vääriin tai oikeisiin motiiveihin taikka mielikuvitukseen, vaan perustana on tutkijakoulutuksen (yleensä tohtorintutkinto) saaneen tutkijan tai tutkijaryhmän tekemä tutkimus. Tutkimus tarkoittaa tiedeyhteisössä hyväksyttyjä menetelmiä eli tutkimusmetodeja käyttävää, vapaasti valittavan tutkimuskysymyksen analysointia, jonka tavoitteena on esimerkiksi parempi ymmärrys, tarkentunut kuvaus, syy- ja seuraus -suhteiden löytäminen tai merkityssisältöjen antaminen.
Tutkimusmenetelmät ovat eri tieteenaloilla erilaisia, mutta samaakin tieteenalaa voidaan tutkia erilaisilla metodeilla. Esimerkiksi oikeusjärjestystä voidaan tutkia lainopin keinoin, jossa tulkitaan ja systematisoidaan säännöksiä, sekä lisäksi esimerkiksi oikeushistorian, -vertailun tai -sosiologian keinoin ja myös empiirisesti. Empiirinen eli määrällinen tutkimus voi kohdistua esimerkiksi siihen, kuinka monta prosenttia syyttäjän nostamista syytteistä eri rikoslajien kohdalla tulee hylätyksi. Myös haastattelu- ja kyselytutkimuksia voidaan tehdä.
Luonnontieteellisessä tutkimuksessa tieteen metodeihin liittyy usein toistettavuuden vaatimus: tutkimustulos, joka on saavutettu menetelmällä, jota kukaan ei voi tehdä uudestaan, jää tieteellisen kontrollin ulkopuolelle. Tiedeyhteisö on eräänlainen kollektiivinen arviointipaneeli, joka voi haastaa tutkimustulokset. Toisinaan tiedeyhteisö tosin vasta pitkän ajan kuluttua pystyy todentamaan, että kyseinen tutkimus on tehty väärillä metodeilla tai on suoranainen tiedehuijaus. Esimerkkinä tiedehuijauksesta voidaan mainita niin sanottu Piltdownin fossiili vuodelta 1912. Vasta 1940- ja 1950 lukujen vaihteessa uusilla tutkimusmenetelmillä pystyttiin todentamaan, että puuttuvaksi renkaaksi ihmisen ja apinan välillä väitetty kallo oli liian nuori ja lisäksi koottu nykyihmisen kallosta, orangin leuasta ja simpanssin hampaista.1
Tutkimustulokset tulee julkaista, jotta ne vievät tiedettä eteenpäin. Tiede rakentuu kerros kerrokselta edellisen tiedon päälle. Toisinaan kuitenkin tieteessä saavutetaan suuria harppauksia ja suunnanmuutoksia, jotka perustuvat uusiin oivalluksiin ja teorioihin. Tällainen innovatiivinenkaan tutkimus ei kuitenkaan synny tutkimuksellisessa tyhjiössä; edellisten tutkijapolvien työ ei ole mennyt hukkaan.
Tieteen tulokset voivat johtaa uusien tieteen teorioiden ja perustutkimuksen kehittymiseen taikka käytännön sovellutuksiin. Esimerkiksi laboratoriotutkimuksen tulokset siirretään kokeelliseen vaiheeseen ja lopuksi lääketeollisuuteen.
Kysymys siitä, mikä tekee tieteestä tiedettä, ei ole helppo. Itse edustan oikeustiedettä, ja usein kuulee epäilyjä siitä, onko oikeustiede tiedettä lainkaan vaiko jonkinlaista lainlukuoppia, jossa ”laki on niin kuin se luetaan”. Voidaan aiheellisesti kysyä, mikä on oikeustieteellinen totuus. Keskeistä on ymmärtää, että oikeuden tulkinnassa ei ole totuutta eli yhtä oikeaa vastausta. Oikeustieteen tieteellisyys perustuu siihen, miten tutkija onnistuu systematisoimaan oikeusjärjestystä ja perustelemaan tulkintasuosituksensa. Tulkinta perustuu lain sanamuodon kielellis-loogisen analysoinnin lisäksi erilaisiin oikeuslähteisiin, kuten lainsäätäjän tarkoitukseen, tuomioistuinten oikeuskäytäntöön ja aikaisempaan oikeustutkimukseen. Tulkinnan tulee myös ”istua” muuhun oikeusjärjestyksen, ikään kuin palapelin puuttuvana palasena.
Tieteenalojen tulee sietää kysymys siitä, onko tuo, mitä teette, tiedettä. Oman toiminnan tarkastelu tieteen kriteerien näkökulmasta on aina hyödyllistä. Toivottavaa myös on, että tieteen merkitystä koskevaan keskusteluun osallistuvat kaikki suomalaiset, ikään ja asemaan katsomatta.