Voiko leikkimällä tehdä tutkimusta?
Miten voi kerätä tietoa pieniltä lapsilta, jotka eivät esimerkiksi osaa puhua? Tutkija testasi luovia ja osallisuutta tukevia menetelmiä päästäkseen käsiksi lasten neuvolakokemuksiin ja ymmärtääkseen paremmin lasten näkökulmia hoitotyössä.
Johdanto
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset1 ja Suomen kansallinen lainsäädäntö2 velvoittavat kuulemaan lasten näkemyksiä heitä koskevissa asioissa, kuten palvelujen tai toimintaympäristöjen kehittämisessä. Tutkimus puolestaan toimii lähtökohtana kehitettäville palveluille ja lisää yhteiskunnan ymmärrystä tutkittavista ilmiöistä. Lapsuutta, lapsia ja lapsiperhepalveluja on tutkittu jo satoja vuosia, mutta lasten itsensä kutsuminen mukaan aineiston tuottamiseen ja yhteisölliseen tutkimusprosessiin on verrattain uutta.
Miten pieniltä lapsilta sitten voi kerätä tietoa? Miten haastatella lapsia, joiden sanavarasto ei ole laaja tai jotka eivät välttämättä lainkaan puhu? Tämä artikkeli perustuu tutkimukseeni, jossa testasin erilaisia tiedon hankkimisen menetelmiä. Halusin tietää, mitkä tekijät vaikuttavat pienten, alle kouluikäisten lasten osallisuuteen ja myönteisiin hoitokokemuksiin lastenneuvolassa. Tässä artikkelissa en avaa tähän kysymykseen saatuja vastauksia, vaan keskityn kuvaamaan niitä menetelmiä, joilla tuloksiin päästiin. Tieteen kehittymisen kannalta on tärkeää julkaista tuloksia myös tutkimusmenetelmien käytettävyyteen liittyen. Koska lapset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita, halusin kysyä tutkimusilmiöstä heiltä itseltään. En kuitenkaan voinut pienten lasten kanssa käyttää perinteistä haastattelumenetelmää tai kyselylomaketta. Päätin siis lähteä selvittämään, millä muilla tavoilla lapsilta voi saada tietoa.
Tutkimusmenetelmiin liittyen kysymykseni oli, ovatko luovat ja osallisuutta tukevat menetelmät käyttökelpoisia hoitotieteellisessä tutkimuksessa ja mitä hyötyä tai haittaa niistä on tutkimukselle. Halusin myös selvittää, onko lasten ja heidän vanhempiensa näkemyksistä hyötyä tutkimusaineiston tulkinnassa.
Miten tutkimus tehtiin?
Valitsin kokeiltaviksi menetelmiksi tutkijalähtöisen roolileikin sekä virikkeelliset ryhmäkeskustelut, joissa lapsilla oli mahdollisuus piirtää, maalata ja kertoa satuja sadutusmenetelmällä. Tutkimukseeni osallistuneet lapset olivat kaksivuotisen esiopetuksen ryhmästä eli 5-7-vuotiaita, yhteensä 11 lasta. Haastattelin lisäksi lasten vanhempia (12 vanhempaa osallistui, joista 10 äitejä). Keräsin tutkimusaineiston vuonna 2022.
Kävin tutustumassa lapsiin heidän esiopetuspäiviensä aikana yhteensä viisi kertaa. Leikimme ja osallistuin lasten arjen toimintaan. Käynneilläni kerroin lapsille tutkimuksesta kuvakorttien ja LEGO®-hahmojen avulla. Lisäksi harjoittelimme kameran edessä leikkimistä sekä sadutusmenetelmää. Tutustumiskäynneillä opin tuntemaan lapset ja sain tärkeää tietoa heidän mieltymyksistään ja tarpeistaan varsinaista tutkimusta varten. Lapset oppivat tuntemaan minut ja luottamaan minuun.
Lapsia koskettavat tutkimuseettiset ohjeet ovat tarkkoja ja lapsen on saatava suostumus huoltajaltaan tutkimukseen osallistumiseen. Minäkin kysyin kirjallisen luvan jokaiselta vanhemmalta. Vanhempien luvan lisäksi on tärkeä varmistua siitä, että lapsi itse haluaa osallistua tutkimukseen. Kun tutkimuspäivä koitti, kysyin vielä uudelleen jokaiselta lapselta, haluavatko he olla mukana tutkimuksessa. He saivat joko sanoa tai näyttää mielipiteensä hymynaama-kortilla. Lisäksi annoin jokaiselle oman kuvakortin, jota näyttämällä oli mahdollista keskeyttää videokuvaaminen tutkimuksen aikana.
Ensimmäisenä tutkimuspäivänä matkustimme lasten kanssa neuvolaan. Lapset oli jaettu pienryhmiin ja minulla oli kerrallaan 3-4 lasta mukanani. Pyysin lapsia leikkimään roolileikkiä neuvolassa ja videoin leikin. Toisena tutkimuspäivänä, noin viikko edellisen jälkeen, kokoonnuimme samojen pienryhmien kanssa päiväkodin taidetilaan. Taidetilassa järjestin virikkeellisen ryhmäkeskustelun. Sillä tarkoitetaan melko vapaamuotoista keskustelua minun ja lasten välillä. Lapsilla oli keskustelun lomassa mahdollisuus maalata tai piirtää. Pyysin heitä myös kertomaan tarinoita sadutusmenetelmällä. Sadutuksessa lapsi saa kertoa millaisen tarinan itse haluaa ja tutkija kirjaa sen ylös sanasta sanaan3. Lapset saivat vapaasti liikkua tilassa ja vaihdella toimintojen välillä. Tutkimuksen vaiheet on esitetty alla olevassa kuviossa.
Monimenetelmällisesti ja luovasti tuotetun aineiston tulkinta oli haastavaa ja jouduin käyttämään useampaa erilaista analyysimenetelmää. Totesin, että sekä lasten omat että heidän vanhempiensa tulkinnat lasten aineistosta olivat analyysissä merkityksellisiä. Lapset saivat tulkita omaa aineistoaan pienryhmässä, kun katsoimme yhdessä heidän videoitua leikkiään ja tekemiään piirroksia ja maalauksia. Tätä kutsutaan virikkeellisen haastattelun tai keskustelun menetelmäksi. Lapset tuottivat paljon lisää aineistoa keskustelemalla. Videoin myös nämä keskustelut. Vanhemmat saivat tarkastella oman lapsensa aineistoa ja kertoa tulkintojaan eli käytin myös heidän kanssaan virikkeellisen haastattelun menetelmää. Heiltä sain tärkeää tietoa sen tueksi, mitä lapsi mahdollisesti oli kerronnallaan tarkoittanut. Vanhemmat osasivat kertoa, jos heistä lapsen tuottama aineisto liittyi menneeseen tapahtumaan tai henkilöön. Esimerkiksi yksi lapsi kertoi paljon lääkäri-ukistaan ja vanhempi kertoi, että lapsen isovanhempi on sairaalahoidossa. Tämä auttoi minua erottamaan lapsen kerronnasta asioita, jotka liittyivät hänen omiin neuvolakokemuksiinsa ja asioita, jotka liittyivät läheisenä olemiseen sairaalassa.
Tutkimuksen päätyttyä järjestin lapsille loppujuhlan päiväkodissa ja kiitin heitä osallistumisesta tutkimukseen. Jälkikäteen toimitin lapsille tietoa siitä, mihin olin tutkimustuloksia käyttänyt. Lähetin tiedon vanhempien kautta videomuotoisena.
Mitä tutkimuksessa löydettiin?
Tutkimuksessani havaitsin, että lapset suosivat keskenään erilaisia tapoja toimia. Jokainen lapsi löysi sopivan menetelmän, jota halusi käyttää. Eri lapset tuottivat eri menetelmillä samankaltaisia kertomuksia liittyen neuvolaan ja hoitotyöhön. Kun tarkastelin vain yhden menetelmän, esimerkiksi piirtämisen, tuottamia tuloksia, olisi tutkimuksen anti jäänyt huomattavasti pienemmäksi. Huomasin siis, että on tärkeää tarjota lapsille erilaisia tapoja tuottaa tutkimusaineistoa ja olla vuorovaikutuksessa tutkijan kanssa.
Havaitsin myös, että aineiston tuottaminen pienryhmissä oli hyvä ratkaisu. Lapset saivat toisistaan tukea ja kannustusta oman mielipiteensä ilmaisuun. Ryhmämuotoisessa aineiston tuottamisessa oli myös haasteensa, sillä lapset ottivat vaikutteita toisiltaan, kuten aikaisemmissakin tutkimuksissa on havaittu4. Esimerkiksi, kun yksi lapsi piirsi sateenkaaren, myös kaksi muuta piirsivät heti sateenkaaren. Kuitenkin ryhmästä oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Havaitsin, että osa lapsista liittyi keskusteluun toisten lasten kanssa, vaikka eivät halunneet vastata minun suoriin kysymyksiini. Videotallenteiden ansiosta pystyin hyödyntämään myös lastenvälisiä keskusteluja aineistona.
Tutkimuksen tuloksena huomasin myös, että vapaan liikkumisen, leikkimisen ja huumorin käytön mahdollisuus on lapsille tutkimustilanteessa tärkeää. Hoitotyötä käsittelevissä tutkimuksissa on perinteisesti lähestytty tutkimustilannetta järjestelmällisesti ohjaten ja haastattelurunkoa seuraten. Haastatteluissa on pyritty vaikuttamaan tutkittaviin mahdollisimman vähän. Omassa tutkimuksessani huomasin, että lasten on helpompi ilmaista itseään ja liittyä keskusteluun tutkijan kanssa, kun he saavat ilmaista itseään luontaisilla tavoilla ja heidän aloitteisiinsa vastataan. Sadutus oli hyödyllinen paitsi menetelmänä, myös tutustumisen ja luottamuksen rakentamisen välineenä, kuten myös aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu5. Kun harjoittelimme ennalta lasten kanssa sadutusmenetelmän käyttöä, he saivat kokemuksen siitä, että haluan kuulla heidän ajatuksiaan. Samalla sain tärkeää tietoa siitä, millä tavoin lapset kommunikoivat ja millaisista asioista he pitävät. Minun oli helpompi huomioida heidän yksilöllisiä tarpeitaan ja havainnoida heidän tunnetilojaan tutkimuksen aikana, kun olin ennalta tutustunut heihin.
Lopuksi
Vaikka tutkimukseni antoi myönteisiä tuloksia luovien menetelmien käytöstä lasten näkemysten kuulemisessa, on siinä myös tiettyjä rajoitteita. Leikkitilanteiden järjestäminen neuvolassa, johon osalla lapsilla liittyi hoitopelkoja, on voinut aiheuttaa epämieluisia muistoja ja tunteita lapsissa. Näihin pyrin vastaamaan keskustellen ja havainnoiden lapsia. Toinen rajoite liittyy lasten tuottaman aineiston tulkintaan. Koska olen itse aikuinen, en voi täysin ymmärtää lasten kertomusten merkityksiä. Virhetulkintojen välttämiseksi kuulin lapsia ja vanhempia aineiston analysoinnissa ja käytin kahta toistaan täydentävää analyysimenetelmää. Huomioin analyysissani myös tutkimusympäristön antamat vaikutteet lasten kerronnalle (esimerkiksi seinämaalausten hahmojen esiintyminen lasten kertomissa saduissa). Tämä toki aiheutti sen, että analyysin teko oli työläs ja aikaa vievä prosessi.
Johtopäätöksenä totean, että luovat ja ryhmämuotoiset tutkimusmenetelmät ovat suositeltavia lasten kanssa. Kannustan tutkijoita tutustumaan lapsiin ennen menetelmien valintaa ja tarjoamaan mahdollisuuksia eri menetelmien välillä. Luovia menetelmiä käytettäessä videointi ja lasten sekä vanhempien kuuleminen aineiston tulkinnassa on kannattavaa. Esimerkiksi piirustuksesta on vaikeaa tehdä tulkintaa, jos ei ole kuullut lapsen kerrontaa piirtämisen aikana. Videoinnin avulla on mahdollista tarkastella ilmeitä ja eleitä ja hyödyntää niitä tulkinnassa. Lapset käyttävät luonnostaan paljon huumoria ja heidän kielellinen ilmaisunsa on erilaista kuin aikuisen, joten kerronnan tulkinnassa kehonkielen, tunnelman ja taustatekijöiden tulkinta on tärkeää (ks. Punch 2002). Jatkossa luovien ja osallisuutta tukevien menetelmien käyttöä tulisi tutkia eri ihmisryhmien, kuten vammaisten tai kielivähemmistöjen kanssa.
Tutkimukseni perusteella voin todeta, että lapsilla on paljon sellaista tietoa, jota meillä aikuisilla ei ole. Lapsia kannattaa kuunnella heitä koskevia ilmiöitä tutkittaessa.